keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Kannattaako kilpailla?

Hiljaista on ollut blogin puolella. Syynä on ihan muun elämän kiireet, eikä esimerkiksi uudet loukkaantumiset. Syksy on mennyt aika lailla luottamusta kasvatellessa (viiksethän mulla ei kasva eli niiden varaan ei voi rakentaa mitään), mikä on hyvä koska on tullut kiivettyäkin. Senpä takia tällä kertaa on jotain sanottavaakin, ei vaan oikein ole ollut sopivaa hetkeä kirjoittaa. Tällä kertaa ajatuksissa pyörii kilpaileminen; kuuluuko se kiipeilyyn vai ei. Ajatus tähän tekstiin syntyi, kun taas yli vuoden tauon jälkeen järjestimme kaveriporukalla pienet kisat BK Pasilassa. Tässä siis jälleen mun henkilökohtainen näkemys asiasta, jokaisen kannattaa muodostaa omansa. Sellainen rajaus tehdään vielä ennen aloittamista, että tässä puhutaan vain ja ainoastaan harrastajien kilpailuista, eikä mistään televisioitavasta viiden boulderoijan battle-kisasta. Ne ovat oma juttunsa.

Foorumeita lukemalla ja kiipeilijöitä yleisemminkin seuraamalla tulee mielikuva, että kiipeilymaailmassa olisi valloillaan kaksi pääasiallista näkökulmaa kilpailemiseen. Toinen mielipide on myönteinen ja toinen kielteinen. Ymmärrän oikeastaan molempia näkökantoja varsin hyvin. Asiaan kielteisesti suhtautuvan koulukunnan puheissa pyörivät 'kilpaileminen ei tuo mitään lisää kiipeilykokemukseen', 'mitä järkeä on verrata itseään muihin' ja vastaavat argumentit. Pystyn allekirjoittamaan nuo molemmat. Samaan hengenvetoon on todettava, että vastapuolen argumentti siitä, kuinka 'vasta kilpaillessa tietää mihin pystyy' on mielestäni harvinaisen totta. Mun henkilökohtainen mielipiteeni on, että edellä mainitut näennäisen vastakkaiset argumentit eivät ole mitenkään toisiaan poissulkevia. Ei siis ole mitään painavia syitä vaatia jotakuta kilpailemaan tai esittää, että jonkun olisi syytä olla kilpailematta. Katsotaanpa molempia kantoja siis vähän lähemmin.

Kilpaileminen ja kilpailut ovat pahasta

Epäilisin, että kiipeilyyn negatiivisimmin suhtautuvan koulukunnan ajatukset ovat lähtöisin vuorikiipeilyn maailmasta, jossa kaikenlainen kilpaileminen ei vain ole se homman pointti. Ilman omaa kokemusta vuoristo-oloista, voisin lisäksi epäillä, että kaikenlainen kilpailuhenkisyys kovissa korkeuksissa voi olla helposti jopa hengenvaarallista. Ajallisia ennätyksiä on tietysti tehty vuoristossakin kautta aikain, ja niiden rikkomiseen liittyy tietty kilpailullisuus. Vaarat tietysti vähenevät kun tullaan lähemmäs merenpintaa, mutta silti samantyyppinen ajatusmaailma näyttäisi liittyvän myös big-wall kiipeilyyn. Kiipeilyn alalajeista ehkä kaikkein epäyhteensopivimmat kilpailemisen kanssa vaikuttaisivat olevan tekno ja trädi, vaikka nämä kaksi välillä tuntuvat kilpailevan keskenään reittien vapauttamisen muodossa. Kun edetään kohti kiipeilyn muotoja, joissa ollaan kohtuullisen turvallisilla vesillä ja kiivetään oman fysiikan antamissa puitteissa, maaperä kilpailemiselle alkaakin olla otollisempi.

Mielenkiintoinen lisähuomio tässä kohtaa on, että valtaosa kilpailemiseen kielteisesti suhtautuvista henkilöistä luultavasti pitää reittiein greidausta ihan asiallisena toimintana. Siitäkin huolimatta, että greidaukseen liittyy selkeä filosofinen kilpailuasetelma. Greideillä toki on muutakin käyttöä, mutta yksi käyttötapa on oman osaamistason suhteuttaminen ympärillä pyöriviin kiipeilijöihin. Asia voi tuntua melkoisen abstraktilta näin sanottua, mutta suosittelen kokeilemaan greidaamattoman reitin projektoimista jossain ja miettimään ennen onnistuneen nousun tekoa, miten kiehtovaa olisikaan tietää ko. projektireitin greidi. Vai onko sillä sittenkään väliä? Tämä liittyy myös kilpailemiseen yleisenä asenteena.

Kilpailut yksittäisinä (urheilu)tapahtumina ovat pienempi paha, kuin jatkuva kilpaileminen asenteena. Jatkuvan kilpailun tunnusmerkkejä ovat itsensä ja oman kiipeilynsä jatkuva vertailu muihin. En tarkoita tätä pelkästään samassa mielessä kuin edellä greidien yhteydessä, vaan aktiivisempaa vertailua kiipeillessä. Tämä johtaa helposti suorituskeskeisyyteen ja paineisiin sekä itseään parempien kiipeilijöiden seurassa, että näyttämisen tarpeeseen itseään huonompien kiipeilijöiden seurassa. Arviointikriteeri saattaa olla kiivettävä greidi, varusteet tai mitä nyt kaiken kanssa kilpaileva mieli keksiikään. Vaikka asia ei siis varsinaiseen kilpailutoimintaan liitykään, tästä lähtöisin olevaa argumenttia käytetään aika usein perusteluna kielteiselle kannalle kilpailemista kohtaan.

Toinen argumentti, eli että kilpailut eivät tuo kiipeilyyn mitään lisää pitää sinällään paikkansa, mutta vain tietyltä kantilta ajateltuna. Jos ajatellaan kiipeilyä ulkokalliolla luonnossa liikkumista vastaavana toimintana, on erittäin vaikea nähdä kilpailemisen tuovan siihen mitään lisää. Samalla logiikalla voitaisiin myös sanoa, että reitin greidi ei tuo mitään lisää kiipeilyyn jos siinä on samat muuvit kuin helpommassa reitissä, ja vaikeus muodostuu vain otteiden pienentymisestä. Eli henkilö joka nauttii yksinomaan liikeradoista voikin varmasti kokea näin, mutta jos arvostaa omassa osaamisessa esimerkiksi herkkyyttä, tarkkuutta ja hallintaa, saattaa otteiden pienentyminen tuoda hyvinkin paljon lisäarvoa. Kilpailemiseen pätee hieman sama: jos pilkotaan urheilutieteen hengessä liike muuvitasolle asti, ei kilpaileminen pysty tietenkään tuomaan niihin mitään lisää, mutta henkisessä asetelmassa voi olla suuriakin eroja. Kiipeilyn henkisestä ulottuvuudesta on täällä jopa oma blogipostauksensa.

Lopuksi vielä väite, jonka kuulin kilpailua dissaavan suusta: kisoissa vedetään huonolla tekniikalla. No niin vedetäänkin, mutta mitä sitten? Tarkoitus ei kuitenkaan ole kiivetä koko elämää kisamoodissa, joten lopun ajasta voi hyvinkin keskittyä tekniikkaan. Ja jos niin tekisi vaikka edes muutamana kuukautena vuodessa, olisi se huomattavasti enemmän kuin mitä keskivertokiipeilijä keskittyy tekniikkaan. Mielenkiintoinen havainto on myös joiden kilpailemista vastustavien asenteesta läpi paistava häviämisen pelko. Käytönnössä tällainen ihminen käyttää argumentteja vastustaakseen kilpailemista ja antaa epäkilpailullisen vaikutelman. Totuus voi kuitenkin olla, että kyseinen henkilö onkin erittäin kilpailuhenkinen ja kokee ettei pysty voittamaan, jolloin kunniakkainta on vetää matto koko asian alta. Luonnollisesti kilpailemista puoltavien leiristä löytyy aivan vastaavia tapauksia, mutta jossa kilpailemista käytetään oman egon pönkittämiseen ja leveilyyn. Tämän leirin sivuaminen onkin mitä ontuvin aasinsilta kisoja puoltaviin argumentteihin.

Kaikkien tulisi osallistua kisoihin, ainakin kerran

Sanon sen heti alkuun, ellei asia jo jotenkin tullut esille: mielestäni kisoihin osallistuminen tuo jotain aivan tiettyä lisää kiipeilyyn, ja jokaisen olisi syytä ainakin kerran kokeilla niitä. Kilpailut voivat olla varsin leppoisia tapahtumia, jossa lajin sosiaaliset piirteet korostuvat. Veren maku suussa tekemällä tietysti mistä tahansa saa kehitettyä ikävän tapahtuman, mutta oma kokemukseni on, että kisat ovat sangen leppoisia,  jos niiden vain antaa olla sellaisia:

Vemo keskittyy.

Kisaformaatteja on luonnollisesti useita, mutta varsin usein formaatti on, että kiivetään greidaamattomia reittejä sosiaalisessa ympäristössä. Greidittömyydessä on selkeitä etuja, koska ennakkokäsityksillä omista mahdollisuuksista päästä reittiä ei ole paljoakaan vaikutusta. Reitin pääseminen siis perustuu enemmän todellisuuteen kuin mielikuviin. Joissain kisaformaateissa on tämän lisäksi vielä muita erikoispiirteitä. Vapaissa kisaformaateissa, eli joissa kiipeily-yritysten määrää ei ole rajoitettu, jonkin tietyn reitin äärelle kerääntyy sitä työstäviä henkilöitä. Reittiä liian helppona tai vaikeana pitävät yleensä siirtyvät nopeasti muualle, joten ne, jotka pitävät reittiä sopivana haasteena,  kerääntyvät työstön ajaksi reitille. Tällöin kaikki reittiä työstävät saavat itselleen varsin relevanttia tietoa reitin mahdollisista sekvensseistä muilta reittiä työstäviltä kiipeilijöiltä. Joukkoon mahtuu luonnollisesti itselle hyvin toimivia ja toimimattomiakin sekvenssejä.

Starttivariaatio 1
Starttivariaatio 2
Kisaformaatit, joissa kiipeily-yritysten määrä tai aika reitillä on rajoitettu, puolestaan johtavat omien sekvenssien ja ideoiden rohkeampaan kokeilemiseen, variaatioihin ja muiden sekvenssien tarkempaan arviointiin. Itse huomasin sen kuvien 'Starttivariaatio x' -kuvien reitillä. Sekä variaatio #1, että #2 olivat staattisella sekvenssillä, jota itsekin yritin kaksi kertaa. Yritysten määrä kisaformaatissamme oli rajoitettu kolmeen. Kolmannella yrityksellä vaihdoin pakon edessä lähestymistapaa täysin ja dynosin alkuotteista. Se toimi, ja paljastui itse asiassa myöhemmin muillekin toimivaksi. Jos olisin ollut jossain muussa yhteydessä työstämässä reittiä, olisin luultavasti jäänyt yrittämään staattista sekvenssiä hyvinkin pitkäksi aikaa. Toinen asia, jonka omalla kohdallani huomasin oli, kuinka paljon oman mukavuusalueen ulkopuolelle pystyikään menemään, koska seuraavaa yritystä ei enää tulisi. Flashinakin meni yllättävän vaikeita reittejä, kun jokaista reittiä ei vain ole varaa jäädä hieromaan kolmen yrityksen verran. Samalla se avasi silmiä siitä, kuinka mukavuushakuisesti tavallisena kiipeilykertana tuleekaan kiivettyä. Se toki on hyväkin asia, koska harjoitellessa ei kannata totutella kiipeämään paskalla tekniikalla.

Jussi epämukavuusalueella

Vemon hyvin epämukava sekvenssi


Kavereiden kesken kisojen järjestämisen tekee käyntännössä hankalaksi se, että harvassa kiipeilevässä kaveriporukassa kaikki ovat samantasoisia kiipeilijöitä. Ja se, että yksi kaveri voittaa vuodesta toiseen on kohtuullisen tylsää. Eli kisaformaatin muokkaaminen niin, että kuka tahansa saattaa voittaa on aika tärkeä osa tämäntyyppisiä kisoja. Oma kisaformaattimme, tai tarkemmin pistelasku, on hyvin monimutkainen, ja säästänkin sen kuvailun ihan omaan kirjoitukseensa. Siinä formaatissa tosin kuka tahansa osallistuja saattaa voittaa.

Kilpaileminen siis ei tuo mitään lisäsisältöä kiipeilyharrastukseen, mutta saattaa olla kivaa ja auttaa harjoittelussa. Toisaalta, mikä kiire tässä on oppia asioita, mutta miksi sitten ei ottaisi kaikkea irti käyttämästään ajasta? Kaikki yhtä painavia argumentteja. Eli taaskaan ei voida antaa mitään yleispätevää ohjetta, joka sopisi kaikelle. Suositukset ovatkin jälleen sitä kaliiberia, että jos omaan luonteeseen tuntuu sopivan kilpailuasetelmaan liittyvät asiat, kannattaa kilpailla. Ja jos ei, niin ei :) Ehkäpä ylläolevasta saa kuitenkin hahmoteltua asioita oman mielipiteen luomiseksi.


torstai 21. heinäkuuta 2011

Luottamus ja paluu

Blogissa on ollut aika hiljaista, mutta niin on kiipeilyrintamallakin. Päätin etten rupea väkisin vääntämään tikusta asiaa, vaan kirjoitan kun on jotain sanottavaa. Ja kiipeilyblogiin on aika vähän mieltä kirjoittaa jos ei kiipeile ;) Nyt, kun teen paluuta kiipeilyn pariin, nousee pari asiaa esiin joita oon miettinyt aika lailla.



Eka juttu on luottamus, ja kirjoitankin siitä tällä kerralla. Kiipeilyssä ei välttämättä ole toista yhtä tärkeää yksittäistä juttua, joka olis yhtä tärkeä kuin luottamus. Ilman sitä ei touhusta tule mitään, ei siis yhtään mitään. Kaikkein ensimmäisenä varmasti kaikille tulee mieleen luottamus kiipeilykaveriin. Tää on siinä mielessä mielenkiintoinen henkilökemiajuttu, että itse henkilökohtaisesti luotan vain aivan kouralliseen ei-kiipeileviä kavereitani yhtä paljon kuin omiin kiipeilykavereihini. Köysikiipeilyssä, niin sisällä kuin ulkonakin, oma henki on joka kerralla sen toisen käsissä. Boulderoinnissa kaverin rooli ei ole niin korostettu, mutta kaks spottaajaa luo kummallisesti turvallista tunnetta korkeilla reiteillä siitä huolimatta. Asetelma pelaa tietenkin myös toiseen suuntaan: mä en koskaan voisi antaa varmistajan tai spottaajan tehtävää henkilölle, josta mä en vaikka pidä, tai joka epäilyttää mua jollain tasolla. Varmasti aika moni ajattelee näin, vaikkakin tiedostamattaan. Tää on oikeastaan todella itsestäänselvä juttu, mutta toi asian tiedostaminen onkin tässä homman juju. Kun tiedostaa milloin ja miks luottamusta tarvitsee, on paljon helpompi tehdä oikeita valintoja oman kiipeilyn suhteen. Luottamus kaveriin korostuu erityisesti silloin, kun työstetään putoamiseen liittyviä asioita. Epäluotettavan tyypin kanssa hommasta ei tule mitään ja omat pelot putoamiseen liittyen saattavat jopa pahentua. Luotettavan kaverin kanssa puolestaan asetelma on turvallisempi, kun tietää että kaveri tekee todellakin kaikkensa sun eteen.

Omalle kohdalle on osunut toinen luottamusasia: luottamus omaan kroppaan. Tää tulee esiin korostetusti loukkaantumisten jälkeen, mutta voisin kuvitella että joidenkin muiden traumaattisten tapahtumien jälkeen voi tulla samaa rataa kulkevia ajatuksia. Olen käynyt nyt muutaman kerran kokeilemassa jalkojen kestävyyttä keivillä, ja sain ekalla kerralla todella kovan oppitunnin siitä mitä kiipeäminen on kun ei uskalla luottaa omaan kroppaansa. Reitit, joilla aikasemmin ei oikein jaksanut edes lämmitellä tuotti suurta tuskaa, mikään ei kulkenut ja fiilis oli aika apea kiipeilyä ajatellen. Toisaalta, ei mulla toisaalta mitään suuria odotuksiakaan ollut, hommaa kun rajoitti lisäksi se, etten halunnut myöskään tippua kauhean korkealta. Eli luottamuspulan vuoksi pystyi kiipeämään suurin piirtein puoliteholla ja puolikkaita reittejä. Se laittoi miettimään, että mitä jos en koskaan pystyisikään enää kiipeämään tätä kovempaa, pitäisinkö lajista edelleen? Vastaus on kyllä, kunhan vois vain luottaa siihen että paikat kestää. Pelon kanssa vain ei voi kiivetä. Luottamuksen uudelleenrakentaminen omaan kehoon on siis nyt aivan välttämätöntä. Kolmen kiipeilykerran jälkeen täytyy sanoa, että se luottamus kyllä rakentuu, mutta se vaatii työtä.

Jos sitten vielä mietitään missä muualla luottamusta tarvitaan kiipeilyssä, niin yks isoista on omat taidot. Realistinen kuva omista taidoista ja luottamus niihin on ehkä yks suurimmista turvallisuutta luovista tekijöistä kiipeilyssä. Siihen on sidoksissa se, ettei pää spragaa pahassa paikassa, vaan näkemys kokonaistilanteesta ja luottamus omiin taitoihin säilyy. Suurimman kokoluokan esimerkki tästä on Alex Honnoldin kuumotukset keskellä Half Domen soolonousua. Ehkä kyseessä ei ollut niin kuolemanvakava tilanne kuin mitä videolta saatiin ymmärtää, koska jos Alexilla olis mennyt plasmat todella kunnolla sekaisin, kuvausryhmän köydellähän se olis sieltä viety pois. Eli todellista kuolemanvaaraa siellä tasanteella seistessä ei ollut, mutta todella suuret pisteet Alexille päätöksestä jatkaa (olisin antanyt ehkä vielä isommat pisteet keskeyttämisestä, mutta siitä tarinasta me ei ehkä oltais kuultu lainkaan).

Omalla kohdalla samantyyppinen tilanne sattui joku vuosi takaperin Nuuksiossa/Solvallassa, liidatessani Jäger Meisteriä. Reitillä on muistaakseni kolme pulttia ja viimeisen pultin jälkeen yläankkurille on matkaa noin 5 metriä, eli sen verran että siitä pannuttaa lähelle maata tai alla olevalle hyllylle. Tai siltä se ainakin tuntui: johonkin tullaan osumaan ja pahasti jos täältä tippuu. Vaikka se yläosa on tosi helppoa kiipeilyä, ehkä greidiltään max 4:sta, niin kun ihan puun takaa joutuu kiipeämään noin kovaa run-outtia, se laittaa sydämen tykyttämään ja ajatukset tonttiin tipahtamisesta käy mielessä. Ilmeisesti reittiin oli ajateltu laitettavan yks iso camu vikan pultin jälkeen turvaamaan menoa ankkurille. Siitä tietämättömänä kiipesin menemän, kunnes tuli kohta jossa kroppa vaan pysähtyi. Alaspäin meno ei tuntunut vaihtoehdolta, ja jatkaminenkin hullunrohkealta. Mietin siinä sitten muutamia pitkiä sekunteja elämääni, harrastuksiani, juuri syntynyttä poikaani ja motivaatiotani kiivetä ylipäätään. Mietinnän jälkeen alas kiipeäminen ei edelleenkään tuntunut vaihtoehdolta, joten päätin etten tipahda vaikka mikä tulisi ja menin toppiin. Laskeuduttuani päätin myös, etten koskaan enää tee mitään vastaavaa. Sama homma toistui myöhemmin Rollareilla Sianlihan orjissa, mutta se ei ollut läheskään niin paha tai pelottava tilanne. Tässä tarinassa on vielä yks pointti johon palaan vähän myöhemmin. Käytännön tason opetuksena on se, että kaikki reitin arviointiin, tippumiseen yms liittyvät jutut tehdään ennen reitille lähtöä eikä vasta seinällä kun happo painaa käsiä ja alla olevaa maastoa tai edellistä pultin paikkaa ei oikein enää muista. Oikeastaan Arno Ilgner käy noi asiat läpi kirjoissaan niin hyvin, etten silkasta kunnioituksesta viitsi tehdä mitään halpaa rip-offia, vaan tyydyn suosittelemaan ko. kirjoja hyvin lämpimästi.


Viimeinen luottamusaspekti, jonka on vielä käsittelemättä, on luottamus välineisiin, varmistuksiin, kirjoihin ja muihin auktoriteetteihin. Luottamus parhaimmillaan on valveutunutta, harkittua toimintaa, eikä sokeaa luottamusta tai uskoa johonkin. Kiipeilyssä tää tarkoittaa sitä, että pystyy arvioimaan jonkin asian turvallisuuden ja sen jälkeen on vapaa tekemään tietoisen päätöksen asian suhteen: luottaako vaiko ei, ovat riskit sellaisia, että ne voi itse hyväksyä. Kiipeilykaverin suhteen se tehdään aika intuitiivisesti henkilökemiapohjalta, mutta itseensä luottamuksen saaminen vaatii jo ehkä enemmän herkkyyttä. Tavaroihin ja esineisiin luottaminen vaatii lähinnä kokemusta ja niiden käyttöhistorian tuntemista. Sokea luotto auktoriteetteihin (kanssakiipeilijöihin, kirjoihin yms) saattaa johtaa aikaisemmin mainitun kaltaisiin pelkotiloihin keskellä seinää. Luottaessaan sokeasti myös johonkin turvallisuusasioissa, luovuttaa vallan päättää omasta turvallisuudestaan jollekin toiselle, joskus tuntemattomallekin taholle. Sen toisen tahon käsitys turvallisuudesta voi olla hyvinkin jotain muuta kuin mihin on itse tottunut. Mun omissa esimerkeissä mä tein siis oman kokemattomuuteni pohjalta tiettyjä oletuksia ja luotin sokeasti oletuksiini ja auktoriteettiin: oletin, että kaikki ulkoreitit on pultattu niin, että niissä syntyy samantyyppinen turvallisuudentunne kuin sisäseinillä. Tämän mä päättelin siitä, että reitti löytyi SKILin topokirjasta (mun keissin auktoriteetti). Sokea luottamus sitten johti siihen, että luovuin samalla vallastani arvioida reitin turvallisuutta itse ja tehdä tietoisesti päätös kiipeämään lähtemisestä. Sitten kun mun oma mukavuusalue ylittyi, eli oletetun turvallisuuden ja todellisuuden välille tuli riittävän suuri ero, päädyttiin esimerkin tilanteeseen.

Luottamus on siis välttämättömyys kiipeillessä. Sokea luottamus ei vain ole koskaan hyvä asia. Psykologisesti se on helppoa kun joku muu kantaa vastuun sun turvallisuudesta. Ongelmatilanteissa se joku muu ei yleensä vaan ilmaannu paikalle kantamaan lisävastuuta.

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Loukkaantumisista

Tämä on tarina loukkaantumisista

Koko viisivuotisen kiipeilyurani ajan, eli vuoden 2011 alkuun saakka, olen pystynyt harrastamaan loukkaantumatta. Joitain pieniä juttuja on ollut, muttei mitään minkä vuoksi olisi joutunut ihmeemmin edes hidastamaan tahtia. Tämän vuoden (2011) alussa olin elämäni kovimmassa kunnossa, varustettuna superkestävillä jänteillä, ja riittävällä määräällä järkeä, että osasin rajoittaa riskini niin ettei loukkaantumisia pitäisi tulla.

Tammikuun lopussa todennäköisyys vain kasvoi ilmeisesti liian suureksi, ja minulle kävi jotain jonka piti tapahtua vain muille: loukkaannuin niin, että jouduin täydelliselle tauolle kiipeilystä. Vasemman nilkkani ulkosyrjästä liikahti jänne sille kuulumattomaan paikkaan voimakkaan napsahduksen säestämänä. Alkuun en ymmärtänyt mitä tapahtui: jalkaan kuitenkin laitettiin kylmää, koipi pystyyn ja vamma-alueelle puristusta. Vähän ajan päästä jänne liikkui edelleen fibulan alta sen päälle (fibula = nilkassa oleva patin muotoinen luu), eli kohtaan johon se ei todellakaan kuulu. Kotiin päästyäni varasin ajan suoraan ortopedille, koska intuitiivisesti tiesin, että jotain oli oikeasti vialla. Nettidiagnoosi illalla tuotti tulokseksi, että minua saattoi vaivata peroneusjänteen subluksaatio tai dislokaatio. Tässä kuvaus tilanteesta englanniksi.

Ortopedi vahvisti diagnoosini ja antoi hoitovaihtoehdoiksi konservatiivisen hoidon tai leikkauksen. Leikkaus on aina jotenkin sellainen vaihtoehto, mitä ei mielellään kuulisi, mutta johon olin jollain tasolla kuitenkin jo valmistautunut. Konservatiivisen hoidon miinuspuolena oli, että paranemisaika on sama, ja vamman uusiutumismahdollisuus hipoi 90%:a, jos siis meinasin jatkaa kiipeilyä. Valinta oli toisin sanoen helppo, koska leikkauksen jäljiltä kuntouduttuani pystyisin varmuudella jatkamaan harrastustani. Ajatus pakollisesta tauosta sopi myös yleiseen elämäntilanteeseeni, eli meneminen leikkaukseen ei loppujen lopuksi tuntunut yhtään pöllömmältä vaihtoehdolta.

Eräänä helmikuun alun päivänä sitten heräsin nukutuksesta vasen jalkani siteisiin peitettynä. Se oli siis tehty, ja nyt alkaisi toipuminen. Kuntoutin itseäni lähes vimmaisesti, omistautuen sille täysin. Kaikki mitä tein, tähtäsi nopeaan kuntoutumiseen, ravitsemuksesta lähtien. Halusin päästä vain nopeasti takaisin kiipeilykuntoon. Viimeisessä kontrollissa jopa todettiin, että olin tosiaan kuntoutunut erittäin nopeasti. Samassa yhteydessä yritin selvitellä, että mikähän vammani oli aiheuttanut, mutta mitään selkeää syytä sille ei löytynyt tai sitä ei muistettu enää. Leikkaamatonta, oikeaa jalkaa tarkasteltaessa ortopedin kommentti oli, että kyllähän se jänne aika pinnassa kulkee, ja ehkä se on vain rasituksesta ja osittain vanhuuttaan lähtenyt liikkeelle. Joka tapauksessa tästä alkoi sitten siirtymävaihe, jossa kuntoutin jalkaani jatkuvasti kuormaa lisäten ja samaan aikaan pidin yllä näppivoimani otelaudalla. Ekat hyvin varovaiset kiipeilyt tein noin 2,5 kk leikkauksesta, ja rupesin hitaasti lisäämään määriä. Alkuun yksi kiipeilykerta viikkoon, sitten kaksi, ja lopulta toukokuun alussa kolmeen kertaan viikossa. Olin palannut!

Toukokuun alussa olin pääsin kunnolla sisäboulderoinnin makuun taas, kun koin voivani tippua jo jalalle suht luottavaisin mielin. Yritin totuttaa jalkaa aina suurempiin ja suurempiin kuormiin. Kantapäähuukkauksetkin tuntuivat jo aika hyvältä, vaikka ihan täysin painoaan niiden varaan ei vielä uskaltanutkaan laittaa. Yhtenä osatekijänä vammautumiselleni pidin itse liian pitkää sessiota. Yritinkin tietoisesti pitää kiipeilymäärät per sessio pieninä, ja hoitaa loppujäähdyttelyt vielä asiallisesti.

Päätin siis eräänäkin torstai-illan sessiona lopetella hyvissä ajoin, ennen kuin väsähdän, ja jäähdyttelyreitiksi valitsin yhden helpohkon istumalähtöreitin, jossa oli kruksi juuri lähdössä. Neljännellä yrityksellä tapahtui jotain, mitä ei olisi koskaan voinut kuvitella tapahtuvan: nousua (oikean) jalan päälle säesti voimakas paukahdus ja voiman katoaminen. Ei kipua, ei mitään. Vain äärimmilleen venytetyn sekunnin kestänyt tyhjä, mutta epäuskoinen fiilis, jonka jälkeen tajuntaan jysähti, että toinenkin nilkkani oli hajonnut. Ja sitten alkoi kiroilu. En tiedä mikä oli pahinta: pettymys, järkytys uudesta loukkaantumisesta, tai kenties tieto siitä kuinka raskasta taas kaikki tulisi olemaan seuraavan parin kuukauden ajan. Tunne oli sanoinkuvaamaton, yhdistelmä surua, lannistumista, pahaa oloa ja raivoa. Hetken tuuletuttuani, raahauduin kotiin ja varasin ajan ortopedille.

Aikaa varatessani, vaihdoin hetken mielijohteesta toiseen ortopediin, joka oli minulle muusta yhteydestä entuudestaan tuttu. Ehkä osatekijänä oli se, etten oikein saanut mitään yhteyttä vasenta jalkaani hoitaneeseen henkilöön; en henkistä, enkä keskusteluyhteyttä. Menin vastaanotolle hyvin vahva veikkaus diagnoosistani, joka yllättäen osui oikeaan. Leikkaukseen meno oli siinä mielessä lohdullisempaa, että hoitohenkilökunta muisti minut ja minä heidät, vamma oli tuttu ja samoin kuntoutuskin. Laiha lohtu sinänsä, mutta kuitenkin. Oikea nilkkani leikattiin puudutuksella, ja kun verhot lopulta laskeutuivat, näin taas tutun sidepallon, nyt vain oikean jalkani peitossa. Tiedustelin leikkauksen jälkeen, miltä nilkkani oli näyttänyt, eli että mitä siellä oikeastaan olikaan ollut vialla. Kuulemma oli vaikea paikallistaa, mitä minulla itse asiassa oli hajonnut kun jänne oli päässyt liikkeelle. Kaikki oli kuulemma jo niin pielessä alunperinkin, että nilkan ei olisi pitänyt kestää edes tänne asti: jänneuraa ei ollut, jannettä uraan painava tukiside (retinakulum) oli löysä, eikä ollut kiinni luussa kuin päistään. Edellilnen kuvaus saattaa selittää myös miksei vasemman nilkkani leikanneelle lääkärille jäänyt mitään erikoista mieleen, koska mitään varsinaista traumaa ei ollut aiheutunut. Minun kohdallani tämä seuraava loukkaantuminen olikin ollut vain ajan kysymys.

Nyt tätä kirjoittaessani leikkauksesta on kaksi viikkoa, ja tällä kertaa otan homman iisisti. En jaksa enää satsata kaikkia voimiani kuntoutumiseen, paranen kun paranen. Minulla ei siis tällä kertaa ole kauheaa kiirettä: mielummin nautin nyt jokaisesta hetkestä kuin odotan viikkoja sitä hetkeä, jolloin voin taas kiivetä. Viimeksi odotusta nimittäin ei palkittu, joten en lähde nyt sen toivossa satsaamaan kaikkea paranemisen optimointiin. En päätynyt ajattelemaan näin pettymyksestä, vaan ihan puhtaan tajuamisen kautta. Panostan mieluiten tähän hetkeen, en menneeseen, enkä tulevaan. Elimistö kyllä hoitaa tehtävänsä, enkä aio käyttää kaikkea henkistä energiaani siihen, että olisin päivää tai paria nopeammin kunnossa. Mielummin käytän ne voimat tekemällä nyt jotain, mistä pidän. Asenteessani siis on jokin muttunut, mutta mikä?

Tiedän, että loukkaantumisia voi sattua, vaikka pitäisi itsestään kuinka hyvää huolta tahansa. Mikään määrä keskittymistä, ennalta ehkäisevää treeniä, lämmittelyä tai venyttelyä ei takaa ettet loukkaantuisi koskaan. Tiedän nyt myös, ettei kumpikaan loukkaantumiseni johtunut kiipeilystä, enkä syytä niistä itseäni enää edes osittain. Itse asiassa tarkistin nilkat molemmilta vanhemmiltani, kun he olivat auttamassa minua leikkauksen jälkeisenä päivänä. Isältäni löytykin kaksi varsin tutunnäköistä nilkkaa, kummassakin peroneusjänne kulki lähes identtisellä tavalla pinnassa kuin minulla aiemmin. Vaikuttaakin siis siltä, että kyseessä oli perinnöllinen piirre, joka ei vain kestänyt kovan urheilun rasituksia (olen lisäksi tietääkseni ainoa kiipeilijä, jolle on dokumentoitu ko. vamma - joku korjatkoon jos tietää muitakin).

Suurin opetus itselleni näistä on ollut, että elämä on perusluonteeltaan arvaamatonta: tapahtumia ja sattumia heitellään ihmisen päälle miten sattuu. Ainoa asia, mihin itse voi vaikuttaa on oma suhtautuminen ja reagointi näihin asioihin. Tapahtumia tai niiden tuloa ei voi hallita, mutta omaan suhtautumiseensa voi vaikuttaa. Ja kenties se onkin yksi ihmistä määrittelevä tekijä. Odotan siis tällä kertaa rauhassa ja nautin leppoisista päivistä, tietäen että se mukava päivä, jolloin pääsen taas kiipeilyn pariin, koittaa vielä joskus.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Kruksit ja sekvenssit

Tällä kertaa vähän kevyempi aihe, kuin edellinen uuvuttava greidipohdiskelu. Oon nimittäin jo pitkään miettinyt miksi joidenkin reittien kruksit tai muuten vaikeat sekvenssit ovat niin vaikeita.


Lähdetään taas liikkeelle pienellä esimerkillä: työstin viime syksynä yhtä reittiä keivillä ja mulle kruksiksi muodostunut kohta ei ratkennut sitten millään. Reitti oli 15 astetta negatiivisella seinällä (=hänkillä) ja reitin lopussa yritin dynota nihkeistä otteista slouppaavaan toppiotteeseen. Se muuvi ei mennyt sitten mitenkään, vaikka kuinka tuoreilla käsillä yritti. Muuvi alkoi kyllä työstämisen ansiosta mennä paremmin: toppiotteen pitävin kohta rupesi löytymään toistettavasti, mutta käsi vaan aina lipesi lopuksi dynon vastaheilahduksen takia. Olin jumissa viikkoja, ennen kuin tajusin, että ongelma ei ollut siinä että tekisin tuon muuvin erityisen huonosti, vaan siinä että muuvi ja tuon kohdan sekvenssi olivat vain mulle väärät. Lähdettyäni hakemaan vaihtoehtoista sekvenssiä, toppiote tuli ulottuville ihan helpolla staattisella muuvilla. Eli ihan tuikitavallinen kuvio, joka varmaan on käynyt jokaiselle kiipeilijälle useampaankin kertaan. Mutta mielenkiintoista onkin miettiä mitä tuossa tarkalleen ottaen tapahtui, miksi jumituttiin kiipeilijälle väärään sekvenssiin, miksi sen tajuaminen ja vaihtoehdon löytäminen on niin vaikeaa?


Toinen samantyyppinen tilanne kävi vähän myöhemmin: yks kaveri näytti mulle reitin, jonka kanssa sillä oli ongelmia. Ajatuksena oli, että kun olin kiivennyt kovempia reittejä kuin se, saisin ratkaistua ongelman ihan tosta noin vaan. Lähdin reitille, lopputuloksena että jumituin täsmälleen samaan kohtaan kuin kaverini. En löytänyt sekvenssiä ennen kuin paljon myöhemmin, kun kerran yks ystävällinen kanssakiipeilijä totesi, että "miks sä meet tonne ylös? Eihän sitä noin mennä". Olin sitä ennen saanut kruksia avattua sen verran, että reitin vaikein muuvi tuntui yhtä numerogreidiä vaikeammalta kuin mikään muu tolla reitillä. Jäkiviisaasti vois sanoa, että kaikki väärän sekvenssin tunnusmerkit oli ilmassa, ja ne olis pitänyt vaan tajuta.


Jätin ekasta esimerkistä ihan tarkoituksella kertomatta sen, että olin saanut betaa sillekin reitille, eli nähnyt sen kiivettävän yrittämälläni tavalla. Johtuen sitten yksilöllisistä eroista (betamies oli 10 cm mua pidempi, eikä edes dynonnut) tai mistä nyt tahansa, ajauduin umpikujaan kun yritin kopioida toisen kiipeilijän sekvenssiä. Ja sama homma kävi tolla toisellakin reitillä: se mun kaveri oli jäänyt reitille jumiin nimenomaan sekvenssinsä takia, ja näyttämällä sen mulle, virhe pääsi siirtymään kiipeilijältä toiselle, eikä homma ratkennut.



Reitti ja sekvenssi kateissa
Nyt siihen perustavampaa laatua olevaan kysymykseen, eli miksi umpikujiin ajaudutaan? Sama kysymys toiselta kantilta olisi, että milloin olisi hyvä hetki kyseenalaistaa valitsemansa sekvenssi? Yleisesti ottaen tuntuu, että jos reitti ei mee, on vaihtoehtoja kaksi: joko on kiivetty väärin (eli on väärä sekvenssi) tai ei oo riittävästi voimaa. Jostain syystä selitykseksi valitaan aina tuo numero kakkonen. Ongelman ydin onkin ehkä siinä, ettei nähdä metsää puilta (tai reittiä otteilta): tippuminen koetaan ongelmakohdaksi, jota lähdetään ratkomaan, vaikka ratkaisu ei välttämättä löydy varsinaisesta tippumiskohdasta. Yleisemmälläkin tasolla voidaan sanoa, että umpikujien kanssa painittaessa on tyypillistä, että viimeinen ratkaisun hetki usein on paikassa, jossa ongelmaa ei vielä edes tiedosteta olevan. Kun ongelmamuuviin ruvetaan oikein keskittymään, ei huomata että oikeasti ollaan jo umpikujassa ja yritetään ratkaista väärää ongelmaa. Ongelma ei siis niinkään ole kyseinen muuvi, vaan reitin sekvenssi, ja siksi voiman kautta ratkaisun haku ei yleensä toimi. Mutta, näin katsottuna on helppo ymmärtää voimalähtöiset ratkaisumallit ja miksi niiden treenaus on niin suosittua.

Ei mennyt voimalla, tai ei pystynyt vetämään niin kovaa että olisi mennyt


Esimerkeissä oli vielä muutakin. Kummassakin tapauksessa kyseessä oli boulderreitti, ja olen huomannut että ainakin mulla niissä sekvenssien ja muuvien valintaan vaikuttaa se, kuinka niistä tippuu: ekassa esimerkkireitissä se mulle lopulta toiminut sekvenssi oli sellainen, jossa huukattiin vasemmalla kantapäällä rinnan korkeudelle slouppaavaan otteeseen, joka muutenkin oli jo hänkillä. Muuvia tehdessä tuntui, että jos tästä tiputaan, alas tullaan perseelleen tai jotenkin muuten halvaannuttavasti. Myöhemmin pään alettua taas toimimaan, aloin miettimään asiaa ja tajusin, että aika harvoin kädet lipeää ennen jalkoja. Tuollakin reitillä kyseinen muuvi tehtiin yhden semi-hyvän käsiotteen ja kantapäähuukin varassa, eli tippuminen olis mitä todennäköisimmin tapahtunut jalan livetessä. Intuitio johti vielä toisessakin asiassa harhaan: vaikka mulle toiminut sekvenssi tuntui vaarallisemmalta tippumista ajatellen, oli se kuitenkin niin helppo, ettei putoamisen riskiä edes ollut. Väärästä sekvenssistä sen sijaan tipuin siististi ja turvallisesti jaloilleni, mutta 100% varmuudella. Turvallinen tippuminenkaan ei muutaman kerran jälkeen jaksanut enää lämmittää.

Viimeinen kysymys on köysireittien kruksit ja sekvenssit. Miltä osin edellä kirjoitettu pätee niihin? Tippumisnäkökulmat eivät välttämättä niin suurelta osin vaikuta sekvenssien valintaan, vaan ehkä enemmän klippauksiin ja yleiseen energian käytön jaotteluun reiteillä. Sekvenssien ja reitin lukeminen on ehkä korostetumpaa, mutta ei välttämättä helpoilla reiteillä väärin tehtynä johda niin helposti täydellisiin umpikujiin. Tietysti, kovilla reiteillä pitää kiipeilyn alalajista riippumatta olla kaikki kohdallaan. Mullakin on muutama projektina oleva köysireitti, joissa kruksi ei ole auennut ja vasta viime talvena olen tajunnut, että ne eivät tule aukeamaan voimalla vaikeudestaan huolimatta.

Mitä tällä kertaa sitten voisi oppia? Ehkä pari juttua: kannattaa aina pitää mielessä, että omaan sekvenssin valintaan saattaa vaikuttaa muutkin asiat, kuin reitin vaatimukset. Kun sen pitää mielessä, saa ehkä jotain jumituksia ratkottua nopeammin ja avarrettua omaa ongelmanratkaisutapaansa. Itse ainakin varmistaa joka kerta kun jään jumiin jonkin reitin kanssa, että onhan sekvenssi ja muuvit valittu vain ja ainoastaan reittiä, eikä tippumista, silmällä pitäen. Toinen homma vois olla, että jos jollain kaverilla on reitin kanssa ongelma, niin pyydä päästä reitille ennen ongelmakohdan esittelyä, tai ainakin kohteliaasti katsele muualle jos se ei onnistu. Väärillä sekvensseillä on taipumus tarttua.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Greideistä

Seuraava kirjoitus koskee suurelta osin sisägreidejä, ellei jossain kohdassa toisin mainita. Kuitenkin kun Suomessa ollaan, niin karkeasti arvioiden kalliokiipeilystä tai boulderoinnista 50 % tai yli tapahtuu sisällä. Jääkiipeilystä tai teknosta olis tällä rajauksella muutenkin tyhmää puhua, mutta ettei asia vaan jää epäselväksi.

Kuinkahan moni meistä on tehnyt seuraavaa: ennen reitille lähtöä tsekataan greidi, todetaan se aika kovaksi, mutta kiipeämään lähdetään kuitenkin pieni pelko persiissä siitä, että kuinkahan tää menee. Mulle on käynyt noin aivan riittävän monta kertaa. Kova greidi liidireitllä kääntyy aika usein vielä itseään toteuttavaksi ennustukseksi: homma lähtee hyvin liikkeelle, neljä ekaa klippiä menee hyvin kun happo ei vielä paina, muuvit lähtee voimalla, ja greidaus tuntuu pehmeältä. Sitten tulee viides klippi, kruksahtava kohta, ja hirvittävä pumppi. Se menee vielä naama hiessä, mutta kuudetta ei enää uskalla tehdä ja tullaan köyteen. Mitä tossa oikein tapahtu? Kaikkein valaisevimmin edellinen skenaario olis päättynyt, jos alastulon jälkeen reitintekijä olis tullut jostain paikalle ja ilmottanut, että reittiin tuli väärä lappu ja se oikeesti olikin 5a. Näinhän ei koskaan oikeasti käynyt, ja suossa tarvottiin aika kauan tajuamatta asioiden todellista laitaa.


Oliko reitin greidi väärä, vai oliko kyseessä vaan paska reitti, huonot otteet ja väärät varusteet?

Reitin visualisointia, olennaisimmat osat kuvassa

Esimerkissä kävi aika monta asiaa, mutta jotta ne kaikki saataisiin ymmärrettävään muotoon, on mietittävä greidejä muutamalta kantilta: ensin ihan greidejä itseään ja sitten greidien ja kiipeilijän välistä suhdetta.

Aloitetaan siis puhtaasti greideistä: niiden tarkoitushan on kertoa kuinka vaikea reitti on. Vaikeuteen sisältyy luonnollisesti kiipeilyn tekninen vaikeus, mutta joissain asteikoissa myös reitin turvallisuuteen liittyviä asioita sisällytetään greidiin. Asteikkoja ja greidauslogiikoita on useita, mutta sisäkiipeilijä aika varmasti on törmännyt köysireiteillä Ranskalaiseen asteikkoon ja boulderpuolella Fontainebleau-asteikkoon. Puhtaaseen tekniseen vaikeuteen perustuvissa asteikoissa greidiä voidaan pitää myös tilastollisena mittarina: se kertoo kuinka pieni tai suuri osa koko kiipeilijäpopulaatiosta kykenee reitin kiipeämään. Mitä vaikeampi greidi, sitä harvempi reitin pystyy nousemaan ja päinvastoin. Näin siis teoriassa, käytännössä greidien tilastollinen tarkkuus saattaa hieman kärsiä varusteiden kehittyessä ja lajispesifisen treenauksen yleistyessä. Sama on tietysti mahdollista toiseenkin suuntaan: kun kiipeilyn suosio lajina kasvaa, se vetää puoleensa suurempia väkimassoja, ja silloin luonnollisesti lajin pariin löytää tiensä kiipeilijöitä, joita vaikeampien reittien vaatima harjoittelu ei välttämättä kiinnostakaan.

Mutta, greidi puhtaana asteikkona on ehkä maailman tylsin aihe, eli otetaan seuraavaksi mukaan pohdintoihin kiipeilijä.

Jos ajatellaan sisäreittien greidejä, niin nehän eivät ole useinkaan yhtä hyvin kohdallaan kuin ulkoreittien. Ja miten voisivatkaan olla: monet ulkoreitithän ovat olleet olemassa jo kymmeniä vuosia. Siinä ajassa reitin vaikeudesta ehtii kehittyä varsin hyvä kuva. Sisällä reitit vaihtuvat tähän nähden nopeasti, paikasta ja sattumista riippuen, ainakin kolme-neljä kertaa vuodessa. Tämä on ihan ok, kunhan asian vain muistaa; veikkaisin että kiipeilijät valitsevat mieluummin, että kiipeilypaikkoijen henkilökunta keskittyy kuitenkin reittien uusimiseen, kuin greidauksen tarkentamiseen.Ulkoreittien kohdalla käy välillä jopa niin, että jonkin legendaarisen reitin avulla määritellään jokin greidi, ja muut muiden reittien greidaus elää näiden ympärillä.

Ulkona siis greidauksen tarkkuus johtuu osittain siitä, että useampin ihminen on arvioinut reitin vaikeuden ajan mittaan. Saman pitäisi onnistua sisälläkin, kunhan arvioijat kiipeävät reitin sokkona. Mutta miksi sitten yksi ihminen, vaikkapa reitin tekijä, ei pysty arvioimaan greidiä objektiivisesti? Vastaus on aika simppeli: koska reitin tekee ihminen, on hänellä omat vahvuutensa ja heikkoutensa kiipeilijänä. Lisäksi reitin tekijän muut fyysiset ominaisuudet vaikuttavat myös greidin määräytymiseen. Reitin tekijä siis arvioi tekemänsä reitin vaikeutta omien ominaisuuksiensa valossa. Samoin kuin kaikki ne ulko- ja sisäreitit, joihin reitin tekijä kokemusperäisesti pohjaa arvionsa greidistä, on nähty niiden samojen vahvuuksien ja heikkouksien valossa. Toisin sanoen, greidin määrittäminen on hyvin subjektiivinen asia. Senpä takia kun yhdistetään monta toisistaan hieman poikkeavaa subjektiivista arviota, objektiiviset elementit korostuvat ja greidaus tarkentuu, tilastolliselta kannalta ainakin. Reitin tekijä ei tosin ole ainoa, joka arvioi reittiä subjektiivisesti. Kiipeilijä tekee saman, eli on viimeinen lenkki subjektiivisuuksien ketjussa. Jälleen yksilölliset heikkoudet, vahvuudet ja fyysiset ominaisuudet määrittelevät sitä, mikä tuntuu helpolta ja mikä vaikealta.


Näin monen hyvin subjektiivisen vaiheen jälkeen voikin kysyä itseltään, minkä painoarvon niille numeroille taas antaakaan, ja kuinka totena reittilappuun kirjoitettu greidi kannattaa ottaa. Ja kannattaa myös muistaa, että tarkinkaan greidi ei välttämättä kerro miten vaikealta reitti tuntuu sinulle.

No mitä sitten esimerkin kiipeilijälle oikeasti tapahtui? Kun kiipeilijän ja greidin välistä suhdetta tarkastellaan toiseen suuntaan huomataan, että greidi vaikuttaa myös kiipeilijään. Ilmiö selittyy ennakko-odotusten kautta. Jokaisella tähän asti tapaamallani kiipeilijällä on sisäinen käsitys omasta osaamisen tasosta. Sitä käytetään automaattisesti, kun arvioidaan lähdetäänkö jollekin reitille vai ei. Reitin vaikeutta usein arvioidaan joko lukemalla reittiä, tai sisäkiipeilyssä vedetään mutkat suoriksi ja katsotaan reittilapusta. Jos reitin greidi on liian lähellä koetun osaamisen ylärajaa tai yli sen, tuloksena on helposti surkeaa kiipeilyä. Näin käy riippumatta reitin todellisesta vaikeudesta. Lisäksi, jos reitti todellisuudessa onkin semi-helppo, mutta ennakko-odotustensa takia sitä kiipeää surkeasti, käsitys omasta osaamisesta hämärtyy. Reitillä saadaan siis ristiriitaista informaatiota: otteet ja muuvit tuntuvat ihan kelvollisilta, pumppi käsissä kertoo, että ollaan pulassa, ja aivot eivät pääse yli reitti-infossa olleesta greidauksesta.

Päinvastainen ilmiö voi puolestaan käydä liian helpoksi koetulla reitillä: käsitys omasta tasosta on paljon kovempi kuin reitille annettu greidi, tuloksena että lähdetään kiipeämään ylimielisesti, koska 'tää on niin helppo'. Tekniikka on huonoa ja vedetään liikaa voimalla. Sitten juuri tämän reitin olikin tehnyt tyyppi, jonka vahvuusalue onkin kiipeäjän heikkousalueella, reitiltä otetaan piiskaa todella pahasti, ja syntyy taas ristiriitaista informaatiota omasta tasosta.

Esimerkissä siis ei uskottu omaa fiilistä reitistä, ja jäätiin ennakko-odotusten vangiksi. Tyhmin juttu on, että reitti ei ollut edes vaikee. Tai, että sitä oltiin greidauksen jälkeen helpotettu lisäämällä siihen otteita. No, sitten kun kuulin, että greidilapussa oli liian iso numero, reitti meni heti seuraavalla yrityksellä. Mikä todistanee pointin noista ennakko-odotuksista. Loppuun vielä pari kysymystä ja vastausta (ihan niinku joku lähettelis tänne kysymyksiä, itse mä nää jouduin keksimään..):

Mihin greideistä sitten sisällä ylipäätään on?

Parhaimmillaan greidit on hyvä kiipeilyn treenaamista ohjaava työkalu, huonoimmillaan ne aiheuttavat hämmennystä ja epävarmuutta, jos niihin ei suhtaudu oikein. Useimmiten sisägreidit ovat hyvinkin tarkasti oikein, reittien tekijät ovat asiansa osaavaa porukkaa ja ovat kiivenneet usein aivan hillittömän määrän ulkoreittejä (niin ja tietty sisäreittejäkin), joten kokemuspohjaa greidaukseen on enemmän kuin riittävästi. Greidien pohjalta voi siis sisäkiipeilyssä huoletta valita itselleen nipun reittejä, kunhan muistaa aina ottaa pykälän verran helpompia ja vaikeampia reittejä kohdegreidin ympäriltä. Lisäksi kannattaa muistaa, että välillä käy niin, että reitin on tehnyt sinua 30 cm pidempi, saman painoinen ja hillittömästi ulottuvampi henkilö. Näinä hetkinä kannattaa muistaa, että reitin väliin jättäminen ei ole mikään synti.


Mitä vaihtoehtoja on, jos ei halua greidien vaikuttavan omaan kiipeämiseen?

Niitä on muutama: Ensimmäinen on, että greidilappuun ei katsota, vaan luetaan reitti alhaalta (turvallisuus on syytä arvioida huomattavasti tarkemmin) ja päätetään mennäänkö vai ei. Perääntyminen ON vaihtoehto, ja vieläpä hyvä sellainen. Toisen vaihtoehdon voi toteuttaa jokin valveutunut kiipeilypaikka, jolloin kaikilta reiteiltä vaihdetaan tarkka greidaus karkeampaan asteikkoon: tyyliin 5, 6, 7, 8 jne . Tällöin greidauksen lähtökohta on samansuuntainen kuin laskettelurinteiden värikoodaus. Tämä on siis kiipeilypaikan tekemä linjaus, johon kiipeilijä ei voi kovin helposti vaikuttaa. Viimeinen vaihtoehto on ehkä käyttökelpoisin mutta vaikein: odotusten poistaminen omasta kiipeilystä. Greidi voi vaikuttaa kiipeämiseen vain jos sen pohjalta arvioi omia mahdollisuuksia saada kiivettyä joku reitti - eli vain silloin kun tavoitteena on toppiin pääsy. On olemassa toinenkin tapa: greidi luetaan reittilapusta muun lähtöinfon yms ohessa, mitä siinä nyt sattuu olemaankaan, pitäen mielessä yllä käsitellyt asiat subjektiivisuuksista. Lähtöpäätös tehdään turvallisuusnäkökulmasta, mutta greidiä ei suhteutetakkaan omaan osaamiseen, vaan lähdetään kiipeämään. Kiivetään niin, että tavoitteena on vain harjoitella reittiä: mennään siis vain tutkimaan minkälaisia otteita ja muuveja siinä on, ilman että olisi pakkoa päästä ylös asti. Näin tehtynä muuvien ja liikkumisen oppiminen on se päämäärä, eikä jonkin tietyllä tavalla greidatun reitin kiipeäminen. Ja ennakko-odotusten peikko on tiessään.

Lopulta talven jälkeen tulee yleensä kesä, tai ainakin on vähemmän lunta, ja päästään ulos. Silloin kannattaa muistaa taas, että ulkona reittien greidit kertovat paljon tärkeämmistä asioista kuin puhtaasta teknisestä vaikeudesta.

Loppuun pienimuotoiset aplodit, jos jaksoit kerralla lukea tänne asti! Seuraavaan päivitykseen luvassa jotain kevyempää, kuten Eric Hörstin kirjojen dissausta tai muuta vastaavaa...

torstai 24. maaliskuuta 2011

Kiipeily on 90% henkistä, 10% fyysistä

Toipuessani nilkkavammasta, ja pitäessäni siis kauan kaivattua ja pakollista taukoa kiipeilystä, hommasin otelaudan:


Beastmaker 2000

Sillä hetken rehvasteltuani netissä, hyvä kiipeilykaverini lähetti mulle ajatuksia herättävän sitaatin: kiipeily on 90% henkistä ja 10% fyysistä. Lausahdus oli ilmeisesti peräisin täältä; tuo blogi oli myös viimeinen sysäys tämänkin blogin aloittamiselle). Ensimmäinen assisosiaatio lauseesta kuitenkin on, että onko kaikki fyysinen treenaus turhaa? Kannattaisiko aika ja energia sittenkin käyttää vaikka meditointiin? Toisaalta, kiipeily on  fyysinen laji, ja jokainen vähänkään urheillut tietää, että fyysinen kehitys tapahtuu treenaamalla. Kukaan ei tietääkseni ole tehnyt front leveriä treenaamatta, tai kiivennyt esimerkiksi 6C boulderia ilman mitään harjoittelua. Samaan hengenvetoon on todettava, että ilman todella toimivaa henkistä valmistautumista, Alex Honnold tuskin olisi päässyt Half Domen luoteisseinämää ylös soolona (23 köydenpituutta, vaikeus 5.12). Mikään määrä punttis- tai otelautatreeniä ei kanna ylös asti, jos pää ei ole kunnossa.

Legendaarinen John Gill ja yhden käden front lever. (Lähde: wikipedia;
kuva Silentrunner, kuvan käyttö CC BY-SA 3.0 -lisenssillä).

Half Dome (Lähde: wikipedia;
kuva Rainer Hübenthal, käyttö GNU FDL -lisenssillä)


Mistä siis oikein on kyse, kun molempia selkeästi tarvitaan. Jäljitin lauseen alkuperää, ja ainakin Jack Nicklaus on sanonut noin korostaakseen Golfin vaikeutta. Blogissa siteerattu Andrew Sell puolestaan puhuu kiipeilyn harjoittelusta. Ja kuten tuolla lähdeblogissakin niin osuvasti sanotaan, media on keskittynyt täysin kiipeilyn fyysiseen puoleen, että henkinen puoli jää kokonaan varjoon. Sehän on tietysti ymmärrettävää, koska yleisellä tasolla maailmassa seksi myy, ja atleettinen kiipeilijähän on aika pirun hyvännäköinen ilmestys. Tämä myös selittää sen, miksi fyysisyys on korostettua: henkisesti tosi kovat kaverit lehtien sivuilla eivät vain ole myyntivaltti valtavirralle, kun taas hottis-kiipeiljä voi hyvinkin olla.

Edellä tuli siis jo kaksi näkökulmaa kiipeilyyn, joissa kummassakin on nähtävissä fyysinen ja henkinen komponenttinsa. Eka liittyi siis yleisesti lajin tai yksittäisen kiipeilysuorituksen vaatimuksiin, ja toinen siihen, mitä kiipeilyssä kehittymiseen vaaditaan. Lisäksi on kolmas, ehkä hieman vaikeammin havaittava näkökulma, joka liittyy itse treenaukseen: nimittäin jopa otelautatreenissä on oma henkinen komponenttinsa!

Kaikille on varmaan selvää, että otelaudalla treenataan näppivoimia. Sen takia se lauta yleensä ostetaankin. Tarjolla on kaikkia kiipeilyssä yleisimpiä otetyyppejä, halkeamia ja undereita lukuunottamatta. Otelautatreenillä saa siis vahvistettua sormia tulevia rasituksia varten ja ehkäistyä siten vammautumisia, tai luotua niitä - otelautahan on sormivammojen Graalin malja. Tämän lisäksi otelautatreeni auttaa myös varsin vaikeasti treenattaviin pään sisäisiin asioihin, eli siihen mitän kehon välittämien tuntemuksia tulkitaan ja sitä seuraavaan  päätöksentekoon. Viimeksi mainittu puolestaan kytkeytyy mm. pelkojen käsittelyyn/hallintaan. Jokaiselle on varmaan tullut reitillä vastaan se nihkeä käsi- tai jalkaote, jonka varassa ei uskalla klipata tai lähteä tekemään muuvia, kun kaikki aistit huutavat, että otteesta tippuu. Entäpä jos tuon otteen saisi pienellä harjoittelulla omalle mukavuusalueelle?

Otelaudalla pääsee suoraan ongelman ytimeen, eli roikkumaan hankaliin käsiotteisiin. Tämä mahdollistaa niihin totuttelun hyvin tehokkaalla tavalla. Totuttelulla tarkoitan siis sitä, että aivot tottuvat tuntemukseen, mitä kyseisestä otteesta kiinni pitäminen ja otteessa pysyminen herättää. Alkuun otteessa ei välttämättä edes pysty roikkumaan ilman avustusta (kuminauha tms), mutta pikkuhiljaa kun käden asentoon löytyy oikeita hienomotorisia säätöjä, otteessa alkaakin pysyä, ja lopulta se saattaa muuttua lähes miellyttäväksikin. Ja jos treenauksessa  sattui olemaan se oma ongelmaote, niin miltäs se nihkeä käsiote sillä vaikealla reitillä nyt tuntuukaan - vai ehtikö otetta edes huomaamaan? Näin katottuna jopa otelautatreenissä on oma henkinen osansa, ja vieläpä varsin arvokas sellainen. Jalkaotteisiin pätee ihan sama periaatte, mutta treeniväline niihin on vaikkapa poikkarit. Tai sitten HC-treenaaja tehköön itselleen jalkalaudan.

Vasta-argumenttina on heitettävä ilmaan, että vaikeita otteitahan voi treenata sitten niillä reiteillä, joissa niitä on, eikö? Vastaus tähän on tietenkin yksiselitteinen kyllä, mutta huomattavasti hitaammin (ks. lopun laskelma). On jokaisen oma valinta tietysti, millä harjoittelunsa tekee ja haluaako ylipäätään harjoitella. 

Omasta päättylyketjustani rohkaistuneena sanoisinkin, että itse kiipeilystä ja myös kiipeilyn treenaamisesta suuri osa todellakin on henkistä treeniä. Se, onko suhdeluku 90:10 vai 50:60 onkin ihan eri juttu... Loppuun vielä ns. halvalla lähtee -filosofiaa: kiipeilyn henkinen ja fyysinen ulottuvuus taitavat loppujen lopuksi olla kuin Yin ja Yang: kumpikin yksistään ei vie reitin huipulle, mutta yhdessä niiden voima on uskomaton. (No, todellisuudessa homma menee niin, että kun jokin ääripää luodaan nimeämällä se, syntyy toinen ääripää automaattisesti. Siihen koko Yin & Yang -järjestelmäkin perustuu, ja sen takia siinä tutussa logossakin kulkee se tärkeä keskitie mustan ja valkoisen puoliskon rajalla.)



Ai niin, ja se laskelma:

- Otetaan kiipeilijän maksimitasoa vastaava reitti, jossa on kruksissa erittäin huonosti kiipeilijän hallitsema otetyyppi, olkoon se mikä tahansa. Oletetaan lisäksi reitin pituudeksi 16 metriä, kruksin sijainniksi puoliväli. Luonnollisestihan treenattaessa kiivetään kruksiin, tiputaan otteesta, ja levätään köydässä lisäyrkkien välillä. Tällä tavalla voidaan saada tuntiin noin 10-20 yritystä ko. otteesta. Ja yhteen päivään korkeintaan 3-6 vastaavaa sessiota, eli noin keskimäärin 60 yritystä vaikeasta otteesta, jos asiaan oikein paneutuu. Laskin esimerkkiin 30 min köydessäoloaikaa, ja 30 min lepoa/varmistamista, jonka jälkeen yritykset toistuisivat uudestaan. Skenaario on aika aggressiivinen, eli käytännössä yrityksille saadaan ylärajaksi ehkä 40 kertaa per päivä. Lisäksi reaalimaailmassa kiipeilysessiota harvoin mielletään treeniksi, ja vaikeita otteita saatetaan harjoitella vain 5-10 kertaa.

- Otelaudalla treenattaessa harjoiteltavaan otteeseen pääsy vie aikaa muutamia sekunteja, ja konservatiivisesti arvioiden minuutissa ottetta on kokeiltu ainakin 1-2 kertaa. Samalla altistus / lepo -jaksotuksella otelaudalla saadaan tunnissa vähintään 30 yritystä treenattavasta otteesta. Jos lasketaan päiväarvo samalla laskukaavalla, saadaan alarajaksi noin 120 yritystä, jos vain kunto ja sinnikkyys antavat periksi. Vaikka otelautaharjoittelu (etenkin kotona) mielletään puhtaasti harjoitteluksi, käytännössä yritysten määrä liikkunee jossain 30-60 välillä, monotonisuudestaan johtuen. Miinuksena on tietysti, ettei hommaan sisälly lainkaan kiipeilyä. Lisäplussana puolestaan, että samalla voi harjoitella Tightsien käyttöä.



Tightsit tulevan kauden väreissä.

Näin laskettuna, otelaudalla saadaan vähintään kuusinkertainen altistus per päivä samantyyppisellä panostuksella. Otelaudalla voi tietysti projektiotettaan testata vaikka joka päivä, jolloin määrät viikkoa kohden saadaan todella suurikisi. Tottuminenkin tapahtunee näin tehdessä huomattavasti nopeammin.


Pari henkistä puolta valottavaa kirjaa:

Kiipeilyn henkistä puolta valotetaan hyvin Arno Ilgnerin The Rock Warriors' Wayssa. Se tarkastelee yksittäisen reitin kiipeämiseen liittyviä henkisiä asioita valtavalla tarkkuudella, ja tekee assosiaation historian Samurailta vaadittavaan mielenhallintaan. Siellä tutustutaan henkisiin elementteihin, joita esiintyy ennen kiipeilyä, kiipeilyn aikana ja kiipeilyn jälkeenkin. Esimerkkeinä: ennen kiipeilyä tyypillisimpiä henkisiä asioita ovat reitin lukeminen ja vaarallisuuden arviointi, liikkeiden visualisointi, rauhoittuminen, ja päätös lähteä kiipeämään (go/no-go -päätös). Kiipeilyn aikana niitä ovat mm. keskittyminen, pelkojen hallinta, kehon tuntemusten tulkinta ja niihin perustuva osin intuitiivinen päätöksenteko. Kiipeilyn jälkeen olevia henkisiä asioita voisi olla vaikkapa jälkivisualisaatio.


Toinen, eri tavalla kiipeilyn henkisiä ulottuvuuksia valottava kirja on Dave MacLeodin 9 out of 10 climbers make the same mistakes. Siinä tarkastellaan paljon muutakin, ja henkistä puoltakin laajemmalta kantilta, ulottuen jopa kiipeilyn sosiaalipsykologisiin piirteisiin.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Tervetuloa!

Tervetuloa lukemaan blogiani! Aivan ensimmäiseksi olisi varmaan paikallaan kertoa, mikä aikomukseni tämän blogin suhteen on - mukavahan varmaan olisi tietää mitä on tullut lukemaan :)

Lyhyesti sanottuna aikomukseni on luodata omaa suhtautumistani kiipeilyyn, pohtia kiipeilyä henkiseltä kantilta, ja oppia siinä sivussa ymmärtämään elämää. Henkinen pitäköön sisällään tässä kaiken psykologiasta filosofiaan. Blogin otsikko on aika köyhä ja mielikuvitukseton versiointi Robert M. Pirsigin ja Eugen Herrigelin kirjoittamista kirjoista. Sen tarkoitus on kuitenkin kuvata mieltymystäni itämaisiin filosofioihin, ja palavaan haluun löytää se ihan oma tapa elää tätä elämää...ja siinä samassa tietysti oma, autenttinen tapa kiivetä! Olen vakuuttunut, että tämä kaikki on täysin saavuttaa, vaikka elääkin 2010-luvun länsimaassa. Epäilen, että omalla kohdallani kiipeilyllä saattaa olla jopa ratkaiseva rooli kaiken hahmottamisessa. Lisäksi käyn myös blogissani läpi lukemiani kirjoja kiipeilystä ja siihen soveltuvasta filosofiasta. Kerron myös mitkä mitkä toimivat minulle ja mitkä eivät (ja miksi).

Sitten asiaan, eli ensimmäinen blogikirjoitus vastaamaan kysymykseen:

Miksi kiipeilen, ja kuinka kiipeilyä suoritetaan?

Aloitin lajin 31-vuotiaana taustalla 6 vuotta kuntosalitreenausta, joka alkoi maistua todella puulta. Tiesin jo etukäteen, että kiipeily on se laji, joka vie mennessään. Hoidin jopa opiskeluun liittyvät asiat loppuun ennen kiipeilykurssille menoa. Kurssille menin omissa varusteissa, kun tiesin sisimmässäni jo että tämä ei jää yhteen kertaan. Asioiden hahmottaminen vie aikaa, ja aluksi en edes tiennyt miksi kiipesin. Tein sitä, koska tunsin olevani hyvä ja lahjakas, ja kehityin nopeasti. Osallistuin jopa ekoihin kisoihin 3 kuukautta kiivettyäni, nyrjähtäneellä nilkalla. Kisajäätymisestä huolimatta kiipeäminen jatkui intensiivisenä, ja kehittyi yläköysittelystä liidaukseen. Sisäseinältä ulkokalliolle, ja sielläkin pian liidaukseen ja lopulta trädiin.

Alkumetrit, voimaa oli enemmän kuin järkeä.


Sitten koitti päivä, jolloin tajusin kehityksen loppuneen. Koitti umpikuja: se harrastus, jonka kaksi vuotta aiemmin aloitin, oli kadonnut ja tilalla oli jotain, josta en edes pitänyt. Greidit eivät koventuneet, ja jokaisena kiipeilykertana ajatuksissa vain pyöri, että pitää kiivetä vähintään yhtä kova reitti kuin viimeksi. Helpot reitit olivat lämmittelyä, ja lämmittely oli vain tuskastuttavaa odottelua, milloin voi kiivetä kovia reittejä. Hyväksi onneksi lapsen saaminen juuri näihin aikoihin leikkasi enimmän ajan kiipeilyltä, ja pakotti miettimään. Alkuun yritin jaktaa samalla kaavalla, aiemmin saavutettuja huippusuorituksia toistaen. Mutta, saavutuksilla itseään ruokkivalle egolle tämäkin oli myrkkyä, ja tuloksena oli että kiipeilykertoja oli vähän ja niistä jäi aina paskan maku suuhun.

Lopunajan alkumetrit, ajatus oli kadonnut ja jollain tasolla jo tiesin sen.


En enää tiennyt miksi kiipeilen. En myöskään tiennyt mitä aloittamisen ja nykyhetken välillä oli tapahtunut. Sen verran olin huomannut, että aivan alussa, kun mitään odotuksia ei ollut, kiipeäminen oli hauskaa lapsenomaisella tavalla. Tämä tarjosi tärkeän johtolangan tilanteen tajuamiseksi: olin ollut perfektionisti ja suorittaja. Olin vaatinut itseltäni aina vain parempaa ja parempaa lopputulosta, joka oli kova greidi tai jokin muu ulkoa päin mitattava asia. Loppujen lopuksi, oikeastaan ainoa asia, missä onnistuin saavuttamaan täydellisyyden, oli epäonnistuminen.

Ennen asian lopullista valkenemista vakituinen kiipeilykaverini sai myös esikoisensa, ja kiipeily uhkasi kadota kartalta kokonaan. Hyvin hiljaisen kesän jälkeen tunsin sisälläni, että kaikesta huolimatta haluan kiivetä. En tiennyt vielä miksi, mutta tiesin lisäksi että miten: olin huomannutt, että nautin eniten yläköydellä kiipeämisestä. Siitä, kun voi kiivetä ilman riskejä pelkästään liikkeeseen keskittyen. Hyväksi onneksi menin sattumalta hiljaisen kesän päätteeksi tutustumaan uunituoreeseen bouldermestaan, jossa kiipeily tuntui kuin olisin aloittanut lajin alusta uudelleen! Kaikki oli vaikeaa, ja aivan käsittämättömän hauskaa; tunsin olevani taas kotona! Olin löytänyt vastauksen kysymykseen miten, ja miksikin alkoi hahmottua kun pääsiin alalajiin paremmin sisälle; tätäkin edelsi retkahdus perfektionismiin ja suorittamiseen, mutta se oli vähemmän vakava kuin aikaisemmin, kenties johtuen siitä kuinka kovia kiipeilijöitä boulderoinnissa pyörii - näinkin vanhalle sällille on sanomattakin selvää, ettei edes ikäluokan valion titteli ole lähimainkaan tarjolla :)

Miksi sitten kiipeilen? Mikä se on ollut se addiktoiva voima, joka on lajin parissa pitänyt kaiken tämän läpi? Pidän ensinnäkin siitä, miltä kiipeilyliikkeet tuntuvat kehossa. Tämän lisäksi kiipeily on kuin hetki elämää aidoimmillaan: maailmassa monet asiat, ja melkeinpä koko maailma, on viritetty niin, että kaikki asiat ovat riskittömiä siinä mielessä, että toiminnan lopputulos on tiedossa ennen kuin mitään on edes aloitettu tekemään. Kaiken pitää olla ennustettavaa ja hallittavissa. Tämä ei vain mielestäni ole elämää, vaan pelkkää kuollutta toimintaa. Kiipeilyssäkin on oma ennakoiva, valmisteleva puolensa - nimittäin riskienhallinta. Se lähinnä mahdollistaa tavalliselle ihmiselle sen hetken, jossa mikään ei ole ennakoitavissa, vaan tapahtumiin vastataan intuitiolla, päätökset tehdään tunteella, ja palaute on välitöntä. Elämää siis aidoimmillaan, juuri sellaisena kuin se kuuluu kokea.

Näiden hetkien takia kiipeän.


Kaikki on taas hyvin, voimaa tosin on edellen enemmän kuin järkeä. Notkeuskin on näemmä nyt samaa luokkaa voiman kanssa.