Kruksit ja sekvenssit

Tällä kertaa vähän kevyempi aihe, kuin edellinen uuvuttava greidipohdiskelu. Oon nimittäin jo pitkään miettinyt miksi joidenkin reittien kruksit tai muuten vaikeat sekvenssit ovat niin vaikeita.


Lähdetään taas liikkeelle pienellä esimerkillä: työstin viime syksynä yhtä reittiä keivillä ja mulle kruksiksi muodostunut kohta ei ratkennut sitten millään. Reitti oli 15 astetta negatiivisella seinällä (=hänkillä) ja reitin lopussa yritin dynota nihkeistä otteista slouppaavaan toppiotteeseen. Se muuvi ei mennyt sitten mitenkään, vaikka kuinka tuoreilla käsillä yritti. Muuvi alkoi kyllä työstämisen ansiosta mennä paremmin: toppiotteen pitävin kohta rupesi löytymään toistettavasti, mutta käsi vaan aina lipesi lopuksi dynon vastaheilahduksen takia. Olin jumissa viikkoja, ennen kuin tajusin, että ongelma ei ollut siinä että tekisin tuon muuvin erityisen huonosti, vaan siinä että muuvi ja tuon kohdan sekvenssi olivat vain mulle väärät. Lähdettyäni hakemaan vaihtoehtoista sekvenssiä, toppiote tuli ulottuville ihan helpolla staattisella muuvilla. Eli ihan tuikitavallinen kuvio, joka varmaan on käynyt jokaiselle kiipeilijälle useampaankin kertaan. Mutta mielenkiintoista onkin miettiä mitä tuossa tarkalleen ottaen tapahtui, miksi jumituttiin kiipeilijälle väärään sekvenssiin, miksi sen tajuaminen ja vaihtoehdon löytäminen on niin vaikeaa?


Toinen samantyyppinen tilanne kävi vähän myöhemmin: yks kaveri näytti mulle reitin, jonka kanssa sillä oli ongelmia. Ajatuksena oli, että kun olin kiivennyt kovempia reittejä kuin se, saisin ratkaistua ongelman ihan tosta noin vaan. Lähdin reitille, lopputuloksena että jumituin täsmälleen samaan kohtaan kuin kaverini. En löytänyt sekvenssiä ennen kuin paljon myöhemmin, kun kerran yks ystävällinen kanssakiipeilijä totesi, että "miks sä meet tonne ylös? Eihän sitä noin mennä". Olin sitä ennen saanut kruksia avattua sen verran, että reitin vaikein muuvi tuntui yhtä numerogreidiä vaikeammalta kuin mikään muu tolla reitillä. Jäkiviisaasti vois sanoa, että kaikki väärän sekvenssin tunnusmerkit oli ilmassa, ja ne olis pitänyt vaan tajuta.


Jätin ekasta esimerkistä ihan tarkoituksella kertomatta sen, että olin saanut betaa sillekin reitille, eli nähnyt sen kiivettävän yrittämälläni tavalla. Johtuen sitten yksilöllisistä eroista (betamies oli 10 cm mua pidempi, eikä edes dynonnut) tai mistä nyt tahansa, ajauduin umpikujaan kun yritin kopioida toisen kiipeilijän sekvenssiä. Ja sama homma kävi tolla toisellakin reitillä: se mun kaveri oli jäänyt reitille jumiin nimenomaan sekvenssinsä takia, ja näyttämällä sen mulle, virhe pääsi siirtymään kiipeilijältä toiselle, eikä homma ratkennut.

Reitti ja sekvenssi kateissa

Nyt siihen perustavampaa laatua olevaan kysymykseen, eli miksi umpikujiin ajaudutaan? Sama kysymys toiselta kantilta olisi, että milloin olisi hyvä hetki kyseenalaistaa valitsemansa sekvenssi? Yleisesti ottaen tuntuu, että jos reitti ei mee, on vaihtoehtoja kaksi: joko on kiivetty väärin (eli on väärä sekvenssi) tai ei oo riittävästi voimaa. Jostain syystä selitykseksi valitaan aina tuo numero kakkonen. Ongelman ydin onkin ehkä siinä, ettei nähdä metsää puilta (tai reittiä otteilta): tippuminen koetaan ongelmakohdaksi, jota lähdetään ratkomaan, vaikka ratkaisu ei välttämättä löydy varsinaisesta tippumiskohdasta. Yleisemmälläkin tasolla voidaan sanoa, että umpikujien kanssa painittaessa on tyypillistä, että viimeinen ratkaisun hetki usein on paikassa, jossa ongelmaa ei vielä edes tiedosteta olevan. Kun ongelmamuuviin ruvetaan oikein keskittymään, ei huomata että oikeasti ollaan jo umpikujassa ja yritetään ratkaista väärää ongelmaa. Ongelma ei siis niinkään ole kyseinen muuvi, vaan reitin sekvenssi, ja siksi voiman kautta ratkaisun haku ei yleensä toimi. Mutta, näin katsottuna on helppo ymmärtää voimalähtöiset ratkaisumallit ja miksi niiden treenaus on niin suosittua.

Ei mennyt voimalla, tai ei pystynyt vetämään niin kovaa että olisi mennyt

Esimerkeissä oli vielä muutakin. Kummassakin tapauksessa kyseessä oli boulderreitti, ja olen huomannut että ainakin mulla niissä sekvenssien ja muuvien valintaan vaikuttaa se, kuinka niistä tippuu: ekassa esimerkkireitissä se mulle lopulta toiminut sekvenssi oli sellainen, jossa huukattiin vasemmalla kantapäällä rinnan korkeudelle slouppaavaan otteeseen, joka muutenkin oli jo hänkillä. Muuvia tehdessä tuntui, että jos tästä tiputaan, alas tullaan perseelleen tai jotenkin muuten halvaannuttavasti. Myöhemmin pään alettua taas toimimaan, aloin miettimään asiaa ja tajusin, että aika harvoin kädet lipeää ennen jalkoja. Tuollakin reitillä kyseinen muuvi tehtiin yhden semi-hyvän käsiotteen ja kantapäähuukin varassa, eli tippuminen olis mitä todennäköisimmin tapahtunut jalan livetessä. Intuitio johti vielä toisessakin asiassa harhaan: vaikka mulle toiminut sekvenssi tuntui vaarallisemmalta tippumista ajatellen, oli se kuitenkin niin helppo, ettei putoamisen riskiä edes ollut. Väärästä sekvenssistä sen sijaan tipuin siististi ja turvallisesti jaloilleni, mutta 100% varmuudella. Turvallinen tippuminenkaan ei muutaman kerran jälkeen jaksanut enää lämmittää.

Viimeinen kysymys on köysireittien kruksit ja sekvenssit. Miltä osin edellä kirjoitettu pätee niihin? Tippumisnäkökulmat eivät välttämättä niin suurelta osin vaikuta sekvenssien valintaan, vaan ehkä enemmän klippauksiin ja yleiseen energian käytön jaotteluun reiteillä. Sekvenssien ja reitin lukeminen on ehkä korostetumpaa, mutta ei välttämättä helpoilla reiteillä väärin tehtynä johda niin helposti täydellisiin umpikujiin. Tietysti, kovilla reiteillä pitää kiipeilyn alalajista riippumatta olla kaikki kohdallaan. Mullakin on muutama projektina oleva köysireitti, joissa kruksi ei ole auennut ja vasta viime talvena olen tajunnut, että ne eivät tule aukeamaan voimalla vaikeudestaan huolimatta.

Mitä tällä kertaa sitten voisi oppia? Ehkä pari juttua: kannattaa aina pitää mielessä, että omaan sekvenssin valintaan saattaa vaikuttaa muutkin asiat, kuin reitin vaatimukset. Kun sen pitää mielessä, saa ehkä jotain jumituksia ratkottua nopeammin ja avarrettua omaa ongelmanratkaisutapaansa. Itse ainakin varmistaa joka kerta kun jään jumiin jonkin reitin kanssa, että onhan sekvenssi ja muuvit valittu vain ja ainoastaan reittiä, eikä tippumista, silmällä pitäen. Toinen homma vois olla, että jos jollain kaverilla on reitin kanssa ongelma, niin pyydä päästä reitille ennen ongelmakohdan esittelyä, tai ainakin kohteliaasti katsele muualle jos se ei onnistu. Väärillä sekvensseillä on taipumus tarttua.

Greideistä

Seuraava kirjoitus koskee suurelta osin sisägreidejä, ellei jossain kohdassa toisin mainita. Kuitenkin kun Suomessa ollaan, niin karkeasti arvioiden kalliokiipeilystä tai boulderoinnista 50 % tai yli tapahtuu sisällä. Jääkiipeilystä tai teknosta olis tällä rajauksella muutenkin tyhmää puhua, mutta ettei asia vaan jää epäselväksi.

Kuinkahan moni meistä on tehnyt seuraavaa: ennen reitille lähtöä tsekataan greidi, todetaan se aika kovaksi, mutta kiipeämään lähdetään kuitenkin pieni pelko persiissä siitä, että kuinkahan tää menee. Mulle on käynyt noin aivan riittävän monta kertaa. Kova greidi liidireitllä kääntyy aika usein vielä itseään toteuttavaksi ennustukseksi: homma lähtee hyvin liikkeelle, neljä ekaa klippiä menee hyvin kun happo ei vielä paina, muuvit lähtee voimalla, ja greidaus tuntuu pehmeältä. Sitten tulee viides klippi, kruksahtava kohta, ja hirvittävä pumppi. Se menee vielä naama hiessä, mutta kuudetta ei enää uskalla tehdä ja tullaan köyteen. Mitä tossa oikein tapahtu? Kaikkein valaisevimmin edellinen skenaario olis päättynyt, jos alastulon jälkeen reitintekijä olis tullut jostain paikalle ja ilmottanut, että reittiin tuli väärä lappu ja se oikeesti olikin 5a. Näinhän ei koskaan oikeasti käynyt, ja suossa tarvottiin aika kauan tajuamatta asioiden todellista laitaa.


Oliko reitin greidi väärä, vai oliko kyseessä vaan paska reitti, huonot otteet ja väärät varusteet?

Reitin visualisointia, olennaisimmat osat kuvassa

Esimerkissä kävi aika monta asiaa, mutta jotta ne kaikki saataisiin ymmärrettävään muotoon, on mietittävä greidejä muutamalta kantilta: ensin ihan greidejä itseään ja sitten greidien ja kiipeilijän välistä suhdetta.

Aloitetaan siis puhtaasti greideistä: niiden tarkoitushan on kertoa kuinka vaikea reitti on. Vaikeuteen sisältyy luonnollisesti kiipeilyn tekninen vaikeus, mutta joissain asteikoissa myös reitin turvallisuuteen liittyviä asioita sisällytetään greidiin. Asteikkoja ja greidauslogiikoita on useita, mutta sisäkiipeilijä aika varmasti on törmännyt köysireiteillä Ranskalaiseen asteikkoon ja boulderpuolella Fontainebleau-asteikkoon. Puhtaaseen tekniseen vaikeuteen perustuvissa asteikoissa greidiä voidaan pitää myös tilastollisena mittarina: se kertoo kuinka pieni tai suuri osa koko kiipeilijäpopulaatiosta kykenee reitin kiipeämään. Mitä vaikeampi greidi, sitä harvempi reitin pystyy nousemaan ja päinvastoin. Näin siis teoriassa, käytännössä greidien tilastollinen tarkkuus saattaa hieman kärsiä varusteiden kehittyessä ja lajispesifisen treenauksen yleistyessä. Sama on tietysti mahdollista toiseenkin suuntaan: kun kiipeilyn suosio lajina kasvaa, se vetää puoleensa suurempia väkimassoja, ja silloin luonnollisesti lajin pariin löytää tiensä kiipeilijöitä, joita vaikeampien reittien vaatima harjoittelu ei välttämättä kiinnostakaan.

Mutta, greidi puhtaana asteikkona on ehkä maailman tylsin aihe, eli otetaan seuraavaksi mukaan pohdintoihin kiipeilijä.

Jos ajatellaan sisäreittien greidejä, niin nehän eivät ole useinkaan yhtä hyvin kohdallaan kuin ulkoreittien. Ja miten voisivatkaan olla: monet ulkoreitithän ovat olleet olemassa jo kymmeniä vuosia. Siinä ajassa reitin vaikeudesta ehtii kehittyä varsin hyvä kuva. Sisällä reitit vaihtuvat tähän nähden nopeasti, paikasta ja sattumista riippuen, ainakin kolme-neljä kertaa vuodessa. Tämä on ihan ok, kunhan asian vain muistaa; veikkaisin että kiipeilijät valitsevat mieluummin, että kiipeilypaikkoijen henkilökunta keskittyy kuitenkin reittien uusimiseen, kuin greidauksen tarkentamiseen.Ulkoreittien kohdalla käy välillä jopa niin, että jonkin legendaarisen reitin avulla määritellään jokin greidi, ja muut muiden reittien greidaus elää näiden ympärillä.

Ulkona siis greidauksen tarkkuus johtuu osittain siitä, että useampin ihminen on arvioinut reitin vaikeuden ajan mittaan. Saman pitäisi onnistua sisälläkin, kunhan arvioijat kiipeävät reitin sokkona. Mutta miksi sitten yksi ihminen, vaikkapa reitin tekijä, ei pysty arvioimaan greidiä objektiivisesti? Vastaus on aika simppeli: koska reitin tekee ihminen, on hänellä omat vahvuutensa ja heikkoutensa kiipeilijänä. Lisäksi reitin tekijän muut fyysiset ominaisuudet vaikuttavat myös greidin määräytymiseen. Reitin tekijä siis arvioi tekemänsä reitin vaikeutta omien ominaisuuksiensa valossa. Samoin kuin kaikki ne ulko- ja sisäreitit, joihin reitin tekijä kokemusperäisesti pohjaa arvionsa greidistä, on nähty niiden samojen vahvuuksien ja heikkouksien valossa. Toisin sanoen, greidin määrittäminen on hyvin subjektiivinen asia. Senpä takia kun yhdistetään monta toisistaan hieman poikkeavaa subjektiivista arviota, objektiiviset elementit korostuvat ja greidaus tarkentuu, tilastolliselta kannalta ainakin. Reitin tekijä ei tosin ole ainoa, joka arvioi reittiä subjektiivisesti. Kiipeilijä tekee saman, eli on viimeinen lenkki subjektiivisuuksien ketjussa. Jälleen yksilölliset heikkoudet, vahvuudet ja fyysiset ominaisuudet määrittelevät sitä, mikä tuntuu helpolta ja mikä vaikealta.


Näin monen hyvin subjektiivisen vaiheen jälkeen voikin kysyä itseltään, minkä painoarvon niille numeroille taas antaakaan, ja kuinka totena reittilappuun kirjoitettu greidi kannattaa ottaa. Ja kannattaa myös muistaa, että tarkinkaan greidi ei välttämättä kerro miten vaikealta reitti tuntuu sinulle.

No mitä sitten esimerkin kiipeilijälle oikeasti tapahtui? Kun kiipeilijän ja greidin välistä suhdetta tarkastellaan toiseen suuntaan huomataan, että greidi vaikuttaa myös kiipeilijään. Ilmiö selittyy ennakko-odotusten kautta. Jokaisella tähän asti tapaamallani kiipeilijällä on sisäinen käsitys omasta osaamisen tasosta. Sitä käytetään automaattisesti, kun arvioidaan lähdetäänkö jollekin reitille vai ei. Reitin vaikeutta usein arvioidaan joko lukemalla reittiä, tai sisäkiipeilyssä vedetään mutkat suoriksi ja katsotaan reittilapusta. Jos reitin greidi on liian lähellä koetun osaamisen ylärajaa tai yli sen, tuloksena on helposti surkeaa kiipeilyä. Näin käy riippumatta reitin todellisesta vaikeudesta. Lisäksi, jos reitti todellisuudessa onkin semi-helppo, mutta ennakko-odotustensa takia sitä kiipeää surkeasti, käsitys omasta osaamisesta hämärtyy. Reitillä saadaan siis ristiriitaista informaatiota: otteet ja muuvit tuntuvat ihan kelvollisilta, pumppi käsissä kertoo, että ollaan pulassa, ja aivot eivät pääse yli reitti-infossa olleesta greidauksesta.

Päinvastainen ilmiö voi puolestaan käydä liian helpoksi koetulla reitillä: käsitys omasta tasosta on paljon kovempi kuin reitille annettu greidi, tuloksena että lähdetään kiipeämään ylimielisesti, koska 'tää on niin helppo'. Tekniikka on huonoa ja vedetään liikaa voimalla. Sitten juuri tämän reitin olikin tehnyt tyyppi, jonka vahvuusalue onkin kiipeäjän heikkousalueella, reitiltä otetaan piiskaa todella pahasti, ja syntyy taas ristiriitaista informaatiota omasta tasosta.

Esimerkissä siis ei uskottu omaa fiilistä reitistä, ja jäätiin ennakko-odotusten vangiksi. Tyhmin juttu on, että reitti ei ollut edes vaikee. Tai, että sitä oltiin greidauksen jälkeen helpotettu lisäämällä siihen otteita. No, sitten kun kuulin, että greidilapussa oli liian iso numero, reitti meni heti seuraavalla yrityksellä. Mikä todistanee pointin noista ennakko-odotuksista. Loppuun vielä pari kysymystä ja vastausta (ihan niinku joku lähettelis tänne kysymyksiä, itse mä nää jouduin keksimään..):

Mihin greideistä sitten sisällä ylipäätään on?

Parhaimmillaan greidit on hyvä kiipeilyn treenaamista ohjaava työkalu, huonoimmillaan ne aiheuttavat hämmennystä ja epävarmuutta, jos niihin ei suhtaudu oikein. Useimmiten sisägreidit ovat hyvinkin tarkasti oikein, reittien tekijät ovat asiansa osaavaa porukkaa ja ovat kiivenneet usein aivan hillittömän määrän ulkoreittejä (niin ja tietty sisäreittejäkin), joten kokemuspohjaa greidaukseen on enemmän kuin riittävästi. Greidien pohjalta voi siis sisäkiipeilyssä huoletta valita itselleen nipun reittejä, kunhan muistaa aina ottaa pykälän verran helpompia ja vaikeampia reittejä kohdegreidin ympäriltä. Lisäksi kannattaa muistaa, että välillä käy niin, että reitin on tehnyt sinua 30 cm pidempi, saman painoinen ja hillittömästi ulottuvampi henkilö. Näinä hetkinä kannattaa muistaa, että reitin väliin jättäminen ei ole mikään synti.


Mitä vaihtoehtoja on, jos ei halua greidien vaikuttavan omaan kiipeämiseen?

Niitä on muutama: Ensimmäinen on, että greidilappuun ei katsota, vaan luetaan reitti alhaalta (turvallisuus on syytä arvioida huomattavasti tarkemmin) ja päätetään mennäänkö vai ei. Perääntyminen ON vaihtoehto, ja vieläpä hyvä sellainen. Toisen vaihtoehdon voi toteuttaa jokin valveutunut kiipeilypaikka, jolloin kaikilta reiteiltä vaihdetaan tarkka greidaus karkeampaan asteikkoon: tyyliin 5, 6, 7, 8 jne . Tällöin greidauksen lähtökohta on samansuuntainen kuin laskettelurinteiden värikoodaus. Tämä on siis kiipeilypaikan tekemä linjaus, johon kiipeilijä ei voi kovin helposti vaikuttaa. Viimeinen vaihtoehto on ehkä käyttökelpoisin mutta vaikein: odotusten poistaminen omasta kiipeilystä. Greidi voi vaikuttaa kiipeämiseen vain jos sen pohjalta arvioi omia mahdollisuuksia saada kiivettyä joku reitti - eli vain silloin kun tavoitteena on toppiin pääsy. On olemassa toinenkin tapa: greidi luetaan reittilapusta muun lähtöinfon yms ohessa, mitä siinä nyt sattuu olemaankaan, pitäen mielessä yllä käsitellyt asiat subjektiivisuuksista. Lähtöpäätös tehdään turvallisuusnäkökulmasta, mutta greidiä ei suhteutetakkaan omaan osaamiseen, vaan lähdetään kiipeämään. Kiivetään niin, että tavoitteena on vain harjoitella reittiä: mennään siis vain tutkimaan minkälaisia otteita ja muuveja siinä on, ilman että olisi pakkoa päästä ylös asti. Näin tehtynä muuvien ja liikkumisen oppiminen on se päämäärä, eikä jonkin tietyllä tavalla greidatun reitin kiipeäminen. Ja ennakko-odotusten peikko on tiessään.

Lopulta talven jälkeen tulee yleensä kesä, tai ainakin on vähemmän lunta, ja päästään ulos. Silloin kannattaa muistaa taas, että ulkona reittien greidit kertovat paljon tärkeämmistä asioista kuin puhtaasta teknisestä vaikeudesta.

Loppuun pienimuotoiset aplodit, jos jaksoit kerralla lukea tänne asti! Seuraavaan päivitykseen luvassa jotain kevyempää, kuten Eric Hörstin kirjojen dissausta tai muuta vastaavaa...