keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Kannattaako kilpailla?

Hiljaista on ollut blogin puolella. Syynä on ihan muun elämän kiireet, eikä esimerkiksi uudet loukkaantumiset. Syksy on mennyt aika lailla luottamusta kasvatellessa (viiksethän mulla ei kasva eli niiden varaan ei voi rakentaa mitään), mikä on hyvä koska on tullut kiivettyäkin. Senpä takia tällä kertaa on jotain sanottavaakin, ei vaan oikein ole ollut sopivaa hetkeä kirjoittaa. Tällä kertaa ajatuksissa pyörii kilpaileminen; kuuluuko se kiipeilyyn vai ei. Ajatus tähän tekstiin syntyi, kun taas yli vuoden tauon jälkeen järjestimme kaveriporukalla pienet kisat BK Pasilassa. Tässä siis jälleen mun henkilökohtainen näkemys asiasta, jokaisen kannattaa muodostaa omansa. Sellainen rajaus tehdään vielä ennen aloittamista, että tässä puhutaan vain ja ainoastaan harrastajien kilpailuista, eikä mistään televisioitavasta viiden boulderoijan battle-kisasta. Ne ovat oma juttunsa.

Foorumeita lukemalla ja kiipeilijöitä yleisemminkin seuraamalla tulee mielikuva, että kiipeilymaailmassa olisi valloillaan kaksi pääasiallista näkökulmaa kilpailemiseen. Toinen mielipide on myönteinen ja toinen kielteinen. Ymmärrän oikeastaan molempia näkökantoja varsin hyvin. Asiaan kielteisesti suhtautuvan koulukunnan puheissa pyörivät 'kilpaileminen ei tuo mitään lisää kiipeilykokemukseen', 'mitä järkeä on verrata itseään muihin' ja vastaavat argumentit. Pystyn allekirjoittamaan nuo molemmat. Samaan hengenvetoon on todettava, että vastapuolen argumentti siitä, kuinka 'vasta kilpaillessa tietää mihin pystyy' on mielestäni harvinaisen totta. Mun henkilökohtainen mielipiteeni on, että edellä mainitut näennäisen vastakkaiset argumentit eivät ole mitenkään toisiaan poissulkevia. Ei siis ole mitään painavia syitä vaatia jotakuta kilpailemaan tai esittää, että jonkun olisi syytä olla kilpailematta. Katsotaanpa molempia kantoja siis vähän lähemmin.

Kilpaileminen ja kilpailut ovat pahasta

Epäilisin, että kiipeilyyn negatiivisimmin suhtautuvan koulukunnan ajatukset ovat lähtöisin vuorikiipeilyn maailmasta, jossa kaikenlainen kilpaileminen ei vain ole se homman pointti. Ilman omaa kokemusta vuoristo-oloista, voisin lisäksi epäillä, että kaikenlainen kilpailuhenkisyys kovissa korkeuksissa voi olla helposti jopa hengenvaarallista. Ajallisia ennätyksiä on tietysti tehty vuoristossakin kautta aikain, ja niiden rikkomiseen liittyy tietty kilpailullisuus. Vaarat tietysti vähenevät kun tullaan lähemmäs merenpintaa, mutta silti samantyyppinen ajatusmaailma näyttäisi liittyvän myös big-wall kiipeilyyn. Kiipeilyn alalajeista ehkä kaikkein epäyhteensopivimmat kilpailemisen kanssa vaikuttaisivat olevan tekno ja trädi, vaikka nämä kaksi välillä tuntuvat kilpailevan keskenään reittien vapauttamisen muodossa. Kun edetään kohti kiipeilyn muotoja, joissa ollaan kohtuullisen turvallisilla vesillä ja kiivetään oman fysiikan antamissa puitteissa, maaperä kilpailemiselle alkaakin olla otollisempi.

Mielenkiintoinen lisähuomio tässä kohtaa on, että valtaosa kilpailemiseen kielteisesti suhtautuvista henkilöistä luultavasti pitää reittiein greidausta ihan asiallisena toimintana. Siitäkin huolimatta, että greidaukseen liittyy selkeä filosofinen kilpailuasetelma. Greideillä toki on muutakin käyttöä, mutta yksi käyttötapa on oman osaamistason suhteuttaminen ympärillä pyöriviin kiipeilijöihin. Asia voi tuntua melkoisen abstraktilta näin sanottua, mutta suosittelen kokeilemaan greidaamattoman reitin projektoimista jossain ja miettimään ennen onnistuneen nousun tekoa, miten kiehtovaa olisikaan tietää ko. projektireitin greidi. Vai onko sillä sittenkään väliä? Tämä liittyy myös kilpailemiseen yleisenä asenteena.

Kilpailut yksittäisinä (urheilu)tapahtumina ovat pienempi paha, kuin jatkuva kilpaileminen asenteena. Jatkuvan kilpailun tunnusmerkkejä ovat itsensä ja oman kiipeilynsä jatkuva vertailu muihin. En tarkoita tätä pelkästään samassa mielessä kuin edellä greidien yhteydessä, vaan aktiivisempaa vertailua kiipeillessä. Tämä johtaa helposti suorituskeskeisyyteen ja paineisiin sekä itseään parempien kiipeilijöiden seurassa, että näyttämisen tarpeeseen itseään huonompien kiipeilijöiden seurassa. Arviointikriteeri saattaa olla kiivettävä greidi, varusteet tai mitä nyt kaiken kanssa kilpaileva mieli keksiikään. Vaikka asia ei siis varsinaiseen kilpailutoimintaan liitykään, tästä lähtöisin olevaa argumenttia käytetään aika usein perusteluna kielteiselle kannalle kilpailemista kohtaan.

Toinen argumentti, eli että kilpailut eivät tuo kiipeilyyn mitään lisää pitää sinällään paikkansa, mutta vain tietyltä kantilta ajateltuna. Jos ajatellaan kiipeilyä ulkokalliolla luonnossa liikkumista vastaavana toimintana, on erittäin vaikea nähdä kilpailemisen tuovan siihen mitään lisää. Samalla logiikalla voitaisiin myös sanoa, että reitin greidi ei tuo mitään lisää kiipeilyyn jos siinä on samat muuvit kuin helpommassa reitissä, ja vaikeus muodostuu vain otteiden pienentymisestä. Eli henkilö joka nauttii yksinomaan liikeradoista voikin varmasti kokea näin, mutta jos arvostaa omassa osaamisessa esimerkiksi herkkyyttä, tarkkuutta ja hallintaa, saattaa otteiden pienentyminen tuoda hyvinkin paljon lisäarvoa. Kilpailemiseen pätee hieman sama: jos pilkotaan urheilutieteen hengessä liike muuvitasolle asti, ei kilpaileminen pysty tietenkään tuomaan niihin mitään lisää, mutta henkisessä asetelmassa voi olla suuriakin eroja. Kiipeilyn henkisestä ulottuvuudesta on täällä jopa oma blogipostauksensa.

Lopuksi vielä väite, jonka kuulin kilpailua dissaavan suusta: kisoissa vedetään huonolla tekniikalla. No niin vedetäänkin, mutta mitä sitten? Tarkoitus ei kuitenkaan ole kiivetä koko elämää kisamoodissa, joten lopun ajasta voi hyvinkin keskittyä tekniikkaan. Ja jos niin tekisi vaikka edes muutamana kuukautena vuodessa, olisi se huomattavasti enemmän kuin mitä keskivertokiipeilijä keskittyy tekniikkaan. Mielenkiintoinen havainto on myös joiden kilpailemista vastustavien asenteesta läpi paistava häviämisen pelko. Käytönnössä tällainen ihminen käyttää argumentteja vastustaakseen kilpailemista ja antaa epäkilpailullisen vaikutelman. Totuus voi kuitenkin olla, että kyseinen henkilö onkin erittäin kilpailuhenkinen ja kokee ettei pysty voittamaan, jolloin kunniakkainta on vetää matto koko asian alta. Luonnollisesti kilpailemista puoltavien leiristä löytyy aivan vastaavia tapauksia, mutta jossa kilpailemista käytetään oman egon pönkittämiseen ja leveilyyn. Tämän leirin sivuaminen onkin mitä ontuvin aasinsilta kisoja puoltaviin argumentteihin.

Kaikkien tulisi osallistua kisoihin, ainakin kerran

Sanon sen heti alkuun, ellei asia jo jotenkin tullut esille: mielestäni kisoihin osallistuminen tuo jotain aivan tiettyä lisää kiipeilyyn, ja jokaisen olisi syytä ainakin kerran kokeilla niitä. Kilpailut voivat olla varsin leppoisia tapahtumia, jossa lajin sosiaaliset piirteet korostuvat. Veren maku suussa tekemällä tietysti mistä tahansa saa kehitettyä ikävän tapahtuman, mutta oma kokemukseni on, että kisat ovat sangen leppoisia,  jos niiden vain antaa olla sellaisia:

Vemo keskittyy.

Kisaformaatteja on luonnollisesti useita, mutta varsin usein formaatti on, että kiivetään greidaamattomia reittejä sosiaalisessa ympäristössä. Greidittömyydessä on selkeitä etuja, koska ennakkokäsityksillä omista mahdollisuuksista päästä reittiä ei ole paljoakaan vaikutusta. Reitin pääseminen siis perustuu enemmän todellisuuteen kuin mielikuviin. Joissain kisaformaateissa on tämän lisäksi vielä muita erikoispiirteitä. Vapaissa kisaformaateissa, eli joissa kiipeily-yritysten määrää ei ole rajoitettu, jonkin tietyn reitin äärelle kerääntyy sitä työstäviä henkilöitä. Reittiä liian helppona tai vaikeana pitävät yleensä siirtyvät nopeasti muualle, joten ne, jotka pitävät reittiä sopivana haasteena,  kerääntyvät työstön ajaksi reitille. Tällöin kaikki reittiä työstävät saavat itselleen varsin relevanttia tietoa reitin mahdollisista sekvensseistä muilta reittiä työstäviltä kiipeilijöiltä. Joukkoon mahtuu luonnollisesti itselle hyvin toimivia ja toimimattomiakin sekvenssejä.

Starttivariaatio 1
Starttivariaatio 2
Kisaformaatit, joissa kiipeily-yritysten määrä tai aika reitillä on rajoitettu, puolestaan johtavat omien sekvenssien ja ideoiden rohkeampaan kokeilemiseen, variaatioihin ja muiden sekvenssien tarkempaan arviointiin. Itse huomasin sen kuvien 'Starttivariaatio x' -kuvien reitillä. Sekä variaatio #1, että #2 olivat staattisella sekvenssillä, jota itsekin yritin kaksi kertaa. Yritysten määrä kisaformaatissamme oli rajoitettu kolmeen. Kolmannella yrityksellä vaihdoin pakon edessä lähestymistapaa täysin ja dynosin alkuotteista. Se toimi, ja paljastui itse asiassa myöhemmin muillekin toimivaksi. Jos olisin ollut jossain muussa yhteydessä työstämässä reittiä, olisin luultavasti jäänyt yrittämään staattista sekvenssiä hyvinkin pitkäksi aikaa. Toinen asia, jonka omalla kohdallani huomasin oli, kuinka paljon oman mukavuusalueen ulkopuolelle pystyikään menemään, koska seuraavaa yritystä ei enää tulisi. Flashinakin meni yllättävän vaikeita reittejä, kun jokaista reittiä ei vain ole varaa jäädä hieromaan kolmen yrityksen verran. Samalla se avasi silmiä siitä, kuinka mukavuushakuisesti tavallisena kiipeilykertana tuleekaan kiivettyä. Se toki on hyväkin asia, koska harjoitellessa ei kannata totutella kiipeämään paskalla tekniikalla.

Jussi epämukavuusalueella

Vemon hyvin epämukava sekvenssi


Kavereiden kesken kisojen järjestämisen tekee käyntännössä hankalaksi se, että harvassa kiipeilevässä kaveriporukassa kaikki ovat samantasoisia kiipeilijöitä. Ja se, että yksi kaveri voittaa vuodesta toiseen on kohtuullisen tylsää. Eli kisaformaatin muokkaaminen niin, että kuka tahansa saattaa voittaa on aika tärkeä osa tämäntyyppisiä kisoja. Oma kisaformaattimme, tai tarkemmin pistelasku, on hyvin monimutkainen, ja säästänkin sen kuvailun ihan omaan kirjoitukseensa. Siinä formaatissa tosin kuka tahansa osallistuja saattaa voittaa.

Kilpaileminen siis ei tuo mitään lisäsisältöä kiipeilyharrastukseen, mutta saattaa olla kivaa ja auttaa harjoittelussa. Toisaalta, mikä kiire tässä on oppia asioita, mutta miksi sitten ei ottaisi kaikkea irti käyttämästään ajasta? Kaikki yhtä painavia argumentteja. Eli taaskaan ei voida antaa mitään yleispätevää ohjetta, joka sopisi kaikelle. Suositukset ovatkin jälleen sitä kaliiberia, että jos omaan luonteeseen tuntuu sopivan kilpailuasetelmaan liittyvät asiat, kannattaa kilpailla. Ja jos ei, niin ei :) Ehkäpä ylläolevasta saa kuitenkin hahmoteltua asioita oman mielipiteen luomiseksi.


3 kommenttia:

  1. Heips! Mainio blogi, mielenkiintoisia juttuja hyvin kirjoitettuna. Toivottavasti aikaa ja intoa löytyy kirjoittaa edelleen ja vaikka vähän tiheämminkin.

    Yhdet kiipeilykisat olen itse käynyt ja aika leppoisalta tunnelma niissä vaikutti. Suurin anti olikin juuri se, että oli paljon uusia reittejä kiivettäväksi toisin kuin normaalina kiipeilypäivänä. Lisäksi löytyi normaalia enemmän yritystä topata hankaliakin reittejä. Itse olen muun lajin parissa vähän jo kyllästynytkin kilpailemiseen, mutta kiipeilykisoihin lähdin mukaan sen takia, että en keräisi turhia paineita vaan pitäisin homman leikkimielisenä koko ajan. Jos suhtautuu ehdottomasti kilpailemiseen niin sehän jo kertoo siitä että kiipeää jotenkin kilpailuhenkisesti.

    VastaaPoista
  2. En ehtinyt kaikkee lukee, koska leopardispändeksit ja viikset kirvoitti vedet silmiin!!!

    VastaaPoista
  3. Hyvä kirjoitus, aika paljon samoja juttuja kisoista mitä itellä tullut mieleen.

    Minusta aika paljon tilannetta helpottaa se, että vaihtaa sanan kilpailu sanaan tapahtuma. Kuulostaa ehkä pieneltä jutulta, mutta kokkeileppa ite. Yht´äkkiä ollaankin tilanteessa, jossa on kaikki kisojen hyvät puolet, mutta ihmiset ajattelee sen tapahtumana jossa kiivetään yhdessä ja kilpailuhenkisimmätkin saa kerättyä pisteitä just sillä intensiteetillä mikä on tarpeen.

    Kiipeilytapahtumakulttuuria voisi Suomessa kehittää, erinomaisena alkulaukauksena sille toimi viime keväänä Pinsiö On The Rocks Tampereella. Alueelle oli merkattu circuitteja puukepeillä reittien alle, ja niitä sitten merkkailtiin järjestäjän puolesta saatuun listaan kun oli kiivetty. Ne jotka halusivat saivat palauttaa lapun illalla, ja eniten ansioituneet palkittiin. Tottakai päälle sauna ja nuotiohommat.

    VastaaPoista