Kiipeily on 90% henkistä, 10% fyysistä

Toipuessani nilkkavammasta, ja pitäessäni siis kauan kaivattua ja pakollista taukoa kiipeilystä, hommasin otelaudan:

Beastmaker 2000

Sillä hetken rehvasteltuani netissä, hyvä kiipeilykaverini lähetti mulle ajatuksia herättävän sitaatin: kiipeily on 90% henkistä ja 10% fyysistä. Lausahdus oli ilmeisesti peräisin täältä; tuo blogi oli myös viimeinen sysäys tämänkin blogin aloittamiselle). Ensimmäinen assisosiaatio lauseesta kuitenkin on, että onko kaikki fyysinen treenaus turhaa? Kannattaisiko aika ja energia sittenkin käyttää vaikka meditointiin? Toisaalta, kiipeily on  fyysinen laji, ja jokainen vähänkään urheillut tietää, että fyysinen kehitys tapahtuu treenaamalla. Kukaan ei tietääkseni ole tehnyt front leveriä treenaamatta, tai kiivennyt esimerkiksi 6C boulderia ilman mitään harjoittelua. Samaan hengenvetoon on todettava, että ilman todella toimivaa henkistä valmistautumista, Alex Honnold tuskin olisi päässyt Half Domen luoteisseinämää ylös soolona (23 köydenpituutta, vaikeus 5.12). Mikään määrä punttis- tai otelautatreeniä ei kanna ylös asti, jos pää ei ole kunnossa.

Legendaarinen John Gill ja yhden käden front lever. (Lähde: wikipedia;
kuva Silentrunner, kuvan käyttö CC BY-SA 3.0 -lisenssillä).

Half Dome (Lähde: wikipedia;
kuva Rainer Hübenthal, käyttö GNU FDL -lisenssillä)

Mistä siis oikein on kyse, kun molempia selkeästi tarvitaan. Jäljitin lauseen alkuperää, ja ainakin Jack Nicklaus on sanonut noin korostaakseen Golfin vaikeutta. Blogissa siteerattu Andrew Sell puolestaan puhuu kiipeilyn harjoittelusta. Ja kuten tuolla lähdeblogissakin niin osuvasti sanotaan, media on keskittynyt täysin kiipeilyn fyysiseen puoleen, että henkinen puoli jää kokonaan varjoon. Sehän on tietysti ymmärrettävää, koska yleisellä tasolla maailmassa seksi myy, ja atleettinen kiipeilijähän on aika pirun hyvännäköinen ilmestys. Tämä myös selittää sen, miksi fyysisyys on korostettua: henkisesti tosi kovat kaverit lehtien sivuilla eivät vain ole myyntivaltti valtavirralle, kun taas hottis-kiipeiljä voi hyvinkin olla.

Edellä tuli siis jo kaksi näkökulmaa kiipeilyyn, joissa kummassakin on nähtävissä fyysinen ja henkinen komponenttinsa. Eka liittyi siis yleisesti lajin tai yksittäisen kiipeilysuorituksen vaatimuksiin, ja toinen siihen, mitä kiipeilyssä kehittymiseen vaaditaan. Lisäksi on kolmas, ehkä hieman vaikeammin havaittava näkökulma, joka liittyy itse treenaukseen: nimittäin jopa otelautatreenissä on oma henkinen komponenttinsa!

Kaikille on varmaan selvää, että otelaudalla treenataan näppivoimia. Sen takia se lauta yleensä ostetaankin. Tarjolla on kaikkia kiipeilyssä yleisimpiä otetyyppejä, halkeamia ja undereita lukuunottamatta. Otelautatreenillä saa siis vahvistettua sormia tulevia rasituksia varten ja ehkäistyä siten vammautumisia, tai luotua niitä - otelautahan on sormivammojen Graalin malja. Tämän lisäksi otelautatreeni auttaa myös varsin vaikeasti treenattaviin pään sisäisiin asioihin, eli siihen mitän kehon välittämien tuntemuksia tulkitaan ja sitä seuraavaan  päätöksentekoon. Viimeksi mainittu puolestaan kytkeytyy mm. pelkojen käsittelyyn/hallintaan. Jokaiselle on varmaan tullut reitillä vastaan se nihkeä käsi- tai jalkaote, jonka varassa ei uskalla klipata tai lähteä tekemään muuvia, kun kaikki aistit huutavat, että otteesta tippuu. Entäpä jos tuon otteen saisi pienellä harjoittelulla omalle mukavuusalueelle?

Otelaudalla pääsee suoraan ongelman ytimeen, eli roikkumaan hankaliin käsiotteisiin. Tämä mahdollistaa niihin totuttelun hyvin tehokkaalla tavalla. Totuttelulla tarkoitan siis sitä, että aivot tottuvat tuntemukseen, mitä kyseisestä otteesta kiinni pitäminen ja otteessa pysyminen herättää. Alkuun otteessa ei välttämättä edes pysty roikkumaan ilman avustusta (kuminauha tms), mutta pikkuhiljaa kun käden asentoon löytyy oikeita hienomotorisia säätöjä, otteessa alkaakin pysyä, ja lopulta se saattaa muuttua lähes miellyttäväksikin. Ja jos treenauksessa  sattui olemaan se oma ongelmaote, niin miltäs se nihkeä käsiote sillä vaikealla reitillä nyt tuntuukaan - vai ehtikö otetta edes huomaamaan? Näin katottuna jopa otelautatreenissä on oma henkinen osansa, ja vieläpä varsin arvokas sellainen. Jalkaotteisiin pätee ihan sama periaatte, mutta treeniväline niihin on vaikkapa poikkarit. Tai sitten HC-treenaaja tehköön itselleen jalkalaudan.

Vasta-argumenttina on heitettävä ilmaan, että vaikeita otteitahan voi treenata sitten niillä reiteillä, joissa niitä on, eikö? Vastaus tähän on tietenkin yksiselitteinen kyllä, mutta huomattavasti hitaammin (ks. lopun laskelma). On jokaisen oma valinta tietysti, millä harjoittelunsa tekee ja haluaako ylipäätään harjoitella. 

Omasta päättylyketjustani rohkaistuneena sanoisinkin, että itse kiipeilystä ja myös kiipeilyn treenaamisesta suuri osa todellakin on henkistä treeniä. Se, onko suhdeluku 90:10 vai 50:60 onkin ihan eri juttu... Loppuun vielä ns. halvalla lähtee -filosofiaa: kiipeilyn henkinen ja fyysinen ulottuvuus taitavat loppujen lopuksi olla kuin Yin ja Yang: kumpikin yksistään ei vie reitin huipulle, mutta yhdessä niiden voima on uskomaton. (No, todellisuudessa homma menee niin, että kun jokin ääripää luodaan nimeämällä se, syntyy toinen ääripää automaattisesti. Siihen koko Yin & Yang -järjestelmäkin perustuu, ja sen takia siinä tutussa logossakin kulkee se tärkeä keskitie mustan ja valkoisen puoliskon rajalla.)



Ai niin, ja se laskelma:

- Otetaan kiipeilijän maksimitasoa vastaava reitti, jossa on kruksissa erittäin huonosti kiipeilijän hallitsema otetyyppi, olkoon se mikä tahansa. Oletetaan lisäksi reitin pituudeksi 16 metriä, kruksin sijainniksi puoliväli. Luonnollisestihan treenattaessa kiivetään kruksiin, tiputaan otteesta, ja levätään köydässä lisäyrkkien välillä. Tällä tavalla voidaan saada tuntiin noin 10-20 yritystä ko. otteesta. Ja yhteen päivään korkeintaan 3-6 vastaavaa sessiota, eli noin keskimäärin 60 yritystä vaikeasta otteesta, jos asiaan oikein paneutuu. Laskin esimerkkiin 30 min köydessäoloaikaa, ja 30 min lepoa/varmistamista, jonka jälkeen yritykset toistuisivat uudestaan. Skenaario on aika aggressiivinen, eli käytännössä yrityksille saadaan ylärajaksi ehkä 40 kertaa per päivä. Lisäksi reaalimaailmassa kiipeilysessiota harvoin mielletään treeniksi, ja vaikeita otteita saatetaan harjoitella vain 5-10 kertaa.

- Otelaudalla treenattaessa harjoiteltavaan otteeseen pääsy vie aikaa muutamia sekunteja, ja konservatiivisesti arvioiden minuutissa ottetta on kokeiltu ainakin 1-2 kertaa. Samalla altistus / lepo -jaksotuksella otelaudalla saadaan tunnissa vähintään 30 yritystä treenattavasta otteesta. Jos lasketaan päiväarvo samalla laskukaavalla, saadaan alarajaksi noin 120 yritystä, jos vain kunto ja sinnikkyys antavat periksi. Vaikka otelautaharjoittelu (etenkin kotona) mielletään puhtaasti harjoitteluksi, käytännössä yritysten määrä liikkunee jossain 30-60 välillä, monotonisuudestaan johtuen. Miinuksena on tietysti, ettei hommaan sisälly lainkaan kiipeilyä. Lisäplussana puolestaan, että samalla voi harjoitella Tightsien käyttöä.

Tightsit tulevan kauden väreissä.

Näin laskettuna, otelaudalla saadaan vähintään kuusinkertainen altistus per päivä samantyyppisellä panostuksella. Otelaudalla voi tietysti projektiotettaan testata vaikka joka päivä, jolloin määrät viikkoa kohden saadaan todella suurikisi. Tottuminenkin tapahtunee näin tehdessä huomattavasti nopeammin.


Pari henkistä puolta valottavaa kirjaa:

Kiipeilyn henkistä puolta valotetaan hyvin Arno Ilgnerin The Rock Warriors' Wayssa. Se tarkastelee yksittäisen reitin kiipeämiseen liittyviä henkisiä asioita valtavalla tarkkuudella, ja tekee assosiaation historian Samurailta vaadittavaan mielenhallintaan. Siellä tutustutaan henkisiin elementteihin, joita esiintyy ennen kiipeilyä, kiipeilyn aikana ja kiipeilyn jälkeenkin. Esimerkkeinä: ennen kiipeilyä tyypillisimpiä henkisiä asioita ovat reitin lukeminen ja vaarallisuuden arviointi, liikkeiden visualisointi, rauhoittuminen, ja päätös lähteä kiipeämään (go/no-go -päätös). Kiipeilyn aikana niitä ovat mm. keskittyminen, pelkojen hallinta, kehon tuntemusten tulkinta ja niihin perustuva osin intuitiivinen päätöksenteko. Kiipeilyn jälkeen olevia henkisiä asioita voisi olla vaikkapa jälkivisualisaatio.


Toinen, eri tavalla kiipeilyn henkisiä ulottuvuuksia valottava kirja on Dave MacLeodin 9 out of 10 climbers make the same mistakes. Siinä tarkastellaan paljon muutakin, ja henkistä puoltakin laajemmalta kantilta, ulottuen jopa kiipeilyn sosiaalipsykologisiin piirteisiin.

Tervetuloa!

Tervetuloa lukemaan blogiani! Aivan ensimmäiseksi olisi varmaan paikallaan kertoa, mikä aikomukseni tämän blogin suhteen on - mukavahan varmaan olisi tietää mitä on tullut lukemaan :)

Lyhyesti sanottuna aikomukseni on luodata omaa suhtautumistani kiipeilyyn, pohtia kiipeilyä henkiseltä kantilta, ja oppia siinä sivussa ymmärtämään elämää. Henkinen pitäköön sisällään tässä kaiken psykologiasta filosofiaan. Blogin otsikko on aika köyhä ja mielikuvitukseton versiointi Robert M. Pirsigin ja Eugen Herrigelin kirjoittamista kirjoista. Sen tarkoitus on kuitenkin kuvata mieltymystäni itämaisiin filosofioihin, ja palavaan haluun löytää se ihan oma tapa elää tätä elämää...ja siinä samassa tietysti oma, autenttinen tapa kiivetä! Olen vakuuttunut, että tämä kaikki on täysin saavuttaa, vaikka elääkin 2010-luvun länsimaassa. Epäilen, että omalla kohdallani kiipeilyllä saattaa olla jopa ratkaiseva rooli kaiken hahmottamisessa. Lisäksi käyn myös blogissani läpi lukemiani kirjoja kiipeilystä ja siihen soveltuvasta filosofiasta. Kerron myös mitkä mitkä toimivat minulle ja mitkä eivät (ja miksi).

Sitten asiaan, eli ensimmäinen blogikirjoitus vastaamaan kysymykseen:

Miksi kiipeilen, ja kuinka kiipeilyä suoritetaan?

Aloitin lajin 31-vuotiaana taustalla 6 vuotta kuntosalitreenausta, joka alkoi maistua todella puulta. Tiesin jo etukäteen, että kiipeily on se laji, joka vie mennessään. Hoidin jopa opiskeluun liittyvät asiat loppuun ennen kiipeilykurssille menoa. Kurssille menin omissa varusteissa, kun tiesin sisimmässäni jo että tämä ei jää yhteen kertaan. Asioiden hahmottaminen vie aikaa, ja aluksi en edes tiennyt miksi kiipesin. Tein sitä, koska tunsin olevani hyvä ja lahjakas, ja kehityin nopeasti. Osallistuin jopa ekoihin kisoihin 3 kuukautta kiivettyäni, nyrjähtäneellä nilkalla. Kisajäätymisestä huolimatta kiipeäminen jatkui intensiivisenä, ja kehittyi yläköysittelystä liidaukseen. Sisäseinältä ulkokalliolle, ja sielläkin pian liidaukseen ja lopulta trädiin.

Alkumetrit, voimaa oli enemmän kuin järkeä.

Sitten koitti päivä, jolloin tajusin kehityksen loppuneen. Koitti umpikuja: se harrastus, jonka kaksi vuotta aiemmin aloitin, oli kadonnut ja tilalla oli jotain, josta en edes pitänyt. Greidit eivät koventuneet, ja jokaisena kiipeilykertana ajatuksissa vain pyöri, että pitää kiivetä vähintään yhtä kova reitti kuin viimeksi. Helpot reitit olivat lämmittelyä, ja lämmittely oli vain tuskastuttavaa odottelua, milloin voi kiivetä kovia reittejä. Hyväksi onneksi lapsen saaminen juuri näihin aikoihin leikkasi enimmän ajan kiipeilyltä, ja pakotti miettimään. Alkuun yritin jaktaa samalla kaavalla, aiemmin saavutettuja huippusuorituksia toistaen. Mutta, saavutuksilla itseään ruokkivalle egolle tämäkin oli myrkkyä, ja tuloksena oli että kiipeilykertoja oli vähän ja niistä jäi aina paskan maku suuhun.

Lopunajan alkumetrit, ajatus oli kadonnut ja jollain tasolla jo tiesin sen.

En enää tiennyt miksi kiipeilen. En myöskään tiennyt mitä aloittamisen ja nykyhetken välillä oli tapahtunut. Sen verran olin huomannut, että aivan alussa, kun mitään odotuksia ei ollut, kiipeäminen oli hauskaa lapsenomaisella tavalla. Tämä tarjosi tärkeän johtolangan tilanteen tajuamiseksi: olin ollut perfektionisti ja suorittaja. Olin vaatinut itseltäni aina vain parempaa ja parempaa lopputulosta, joka oli kova greidi tai jokin muu ulkoa päin mitattava asia. Loppujen lopuksi, oikeastaan ainoa asia, missä onnistuin saavuttamaan täydellisyyden, oli epäonnistuminen.

Ennen asian lopullista valkenemista vakituinen kiipeilykaverini sai myös esikoisensa, ja kiipeily uhkasi kadota kartalta kokonaan. Hyvin hiljaisen kesän jälkeen tunsin sisälläni, että kaikesta huolimatta haluan kiivetä. En tiennyt vielä miksi, mutta tiesin lisäksi että miten: olin huomannutt, että nautin eniten yläköydellä kiipeämisestä. Siitä, kun voi kiivetä ilman riskejä pelkästään liikkeeseen keskittyen. Hyväksi onneksi menin sattumalta hiljaisen kesän päätteeksi tutustumaan uunituoreeseen bouldermestaan, jossa kiipeily tuntui kuin olisin aloittanut lajin alusta uudelleen! Kaikki oli vaikeaa, ja aivan käsittämättömän hauskaa; tunsin olevani taas kotona! Olin löytänyt vastauksen kysymykseen miten, ja miksikin alkoi hahmottua kun pääsiin alalajiin paremmin sisälle; tätäkin edelsi retkahdus perfektionismiin ja suorittamiseen, mutta se oli vähemmän vakava kuin aikaisemmin, kenties johtuen siitä kuinka kovia kiipeilijöitä boulderoinnissa pyörii - näinkin vanhalle sällille on sanomattakin selvää, ettei edes ikäluokan valion titteli ole lähimainkaan tarjolla :)

Miksi sitten kiipeilen? Mikä se on ollut se addiktoiva voima, joka on lajin parissa pitänyt kaiken tämän läpi? Pidän ensinnäkin siitä, miltä kiipeilyliikkeet tuntuvat kehossa. Tämän lisäksi kiipeily on kuin hetki elämää aidoimmillaan: maailmassa monet asiat, ja melkeinpä koko maailma, on viritetty niin, että kaikki asiat ovat riskittömiä siinä mielessä, että toiminnan lopputulos on tiedossa ennen kuin mitään on edes aloitettu tekemään. Kaiken pitää olla ennustettavaa ja hallittavissa. Tämä ei vain mielestäni ole elämää, vaan pelkkää kuollutta toimintaa. Kiipeilyssäkin on oma ennakoiva, valmisteleva puolensa - nimittäin riskienhallinta. Se lähinnä mahdollistaa tavalliselle ihmiselle sen hetken, jossa mikään ei ole ennakoitavissa, vaan tapahtumiin vastataan intuitiolla, päätökset tehdään tunteella, ja palaute on välitöntä. Elämää siis aidoimmillaan, juuri sellaisena kuin se kuuluu kokea.

Näiden hetkien takia kiipeän.

Kaikki on taas hyvin, voimaa tosin on edellen enemmän kuin järkeä. Notkeuskin on näemmä nyt samaa luokkaa voiman kanssa.