maanantai 21. maaliskuuta 2011

Tervetuloa!

Tervetuloa lukemaan blogiani! Aivan ensimmäiseksi olisi varmaan paikallaan kertoa, mikä aikomukseni tämän blogin suhteen on - mukavahan varmaan olisi tietää mitä on tullut lukemaan :)

Lyhyesti sanottuna aikomukseni on luodata omaa suhtautumistani kiipeilyyn, pohtia kiipeilyä henkiseltä kantilta, ja oppia siinä sivussa ymmärtämään elämää. Henkinen pitäköön sisällään tässä kaiken psykologiasta filosofiaan. Blogin otsikko on aika köyhä ja mielikuvitukseton versiointi Robert M. Pirsigin ja Eugen Herrigelin kirjoittamista kirjoista. Sen tarkoitus on kuitenkin kuvata mieltymystäni itämaisiin filosofioihin, ja palavaan haluun löytää se ihan oma tapa elää tätä elämää...ja siinä samassa tietysti oma, autenttinen tapa kiivetä! Olen vakuuttunut, että tämä kaikki on täysin saavuttaa, vaikka elääkin 2010-luvun länsimaassa. Epäilen, että omalla kohdallani kiipeilyllä saattaa olla jopa ratkaiseva rooli kaiken hahmottamisessa. Lisäksi käyn myös blogissani läpi lukemiani kirjoja kiipeilystä ja siihen soveltuvasta filosofiasta. Kerron myös mitkä mitkä toimivat minulle ja mitkä eivät (ja miksi).

Sitten asiaan, eli ensimmäinen blogikirjoitus vastaamaan kysymykseen:

Miksi kiipeilen, ja kuinka kiipeilyä suoritetaan?

Aloitin lajin 31-vuotiaana taustalla 6 vuotta kuntosalitreenausta, joka alkoi maistua todella puulta. Tiesin jo etukäteen, että kiipeily on se laji, joka vie mennessään. Hoidin jopa opiskeluun liittyvät asiat loppuun ennen kiipeilykurssille menoa. Kurssille menin omissa varusteissa, kun tiesin sisimmässäni jo että tämä ei jää yhteen kertaan. Asioiden hahmottaminen vie aikaa, ja aluksi en edes tiennyt miksi kiipesin. Tein sitä, koska tunsin olevani hyvä ja lahjakas, ja kehityin nopeasti. Osallistuin jopa ekoihin kisoihin 3 kuukautta kiivettyäni, nyrjähtäneellä nilkalla. Kisajäätymisestä huolimatta kiipeäminen jatkui intensiivisenä, ja kehittyi yläköysittelystä liidaukseen. Sisäseinältä ulkokalliolle, ja sielläkin pian liidaukseen ja lopulta trädiin.

Alkumetrit, voimaa oli enemmän kuin järkeä.


Sitten koitti päivä, jolloin tajusin kehityksen loppuneen. Koitti umpikuja: se harrastus, jonka kaksi vuotta aiemmin aloitin, oli kadonnut ja tilalla oli jotain, josta en edes pitänyt. Greidit eivät koventuneet, ja jokaisena kiipeilykertana ajatuksissa vain pyöri, että pitää kiivetä vähintään yhtä kova reitti kuin viimeksi. Helpot reitit olivat lämmittelyä, ja lämmittely oli vain tuskastuttavaa odottelua, milloin voi kiivetä kovia reittejä. Hyväksi onneksi lapsen saaminen juuri näihin aikoihin leikkasi enimmän ajan kiipeilyltä, ja pakotti miettimään. Alkuun yritin jaktaa samalla kaavalla, aiemmin saavutettuja huippusuorituksia toistaen. Mutta, saavutuksilla itseään ruokkivalle egolle tämäkin oli myrkkyä, ja tuloksena oli että kiipeilykertoja oli vähän ja niistä jäi aina paskan maku suuhun.

Lopunajan alkumetrit, ajatus oli kadonnut ja jollain tasolla jo tiesin sen.


En enää tiennyt miksi kiipeilen. En myöskään tiennyt mitä aloittamisen ja nykyhetken välillä oli tapahtunut. Sen verran olin huomannut, että aivan alussa, kun mitään odotuksia ei ollut, kiipeäminen oli hauskaa lapsenomaisella tavalla. Tämä tarjosi tärkeän johtolangan tilanteen tajuamiseksi: olin ollut perfektionisti ja suorittaja. Olin vaatinut itseltäni aina vain parempaa ja parempaa lopputulosta, joka oli kova greidi tai jokin muu ulkoa päin mitattava asia. Loppujen lopuksi, oikeastaan ainoa asia, missä onnistuin saavuttamaan täydellisyyden, oli epäonnistuminen.

Ennen asian lopullista valkenemista vakituinen kiipeilykaverini sai myös esikoisensa, ja kiipeily uhkasi kadota kartalta kokonaan. Hyvin hiljaisen kesän jälkeen tunsin sisälläni, että kaikesta huolimatta haluan kiivetä. En tiennyt vielä miksi, mutta tiesin lisäksi että miten: olin huomannutt, että nautin eniten yläköydellä kiipeämisestä. Siitä, kun voi kiivetä ilman riskejä pelkästään liikkeeseen keskittyen. Hyväksi onneksi menin sattumalta hiljaisen kesän päätteeksi tutustumaan uunituoreeseen bouldermestaan, jossa kiipeily tuntui kuin olisin aloittanut lajin alusta uudelleen! Kaikki oli vaikeaa, ja aivan käsittämättömän hauskaa; tunsin olevani taas kotona! Olin löytänyt vastauksen kysymykseen miten, ja miksikin alkoi hahmottua kun pääsiin alalajiin paremmin sisälle; tätäkin edelsi retkahdus perfektionismiin ja suorittamiseen, mutta se oli vähemmän vakava kuin aikaisemmin, kenties johtuen siitä kuinka kovia kiipeilijöitä boulderoinnissa pyörii - näinkin vanhalle sällille on sanomattakin selvää, ettei edes ikäluokan valion titteli ole lähimainkaan tarjolla :)

Miksi sitten kiipeilen? Mikä se on ollut se addiktoiva voima, joka on lajin parissa pitänyt kaiken tämän läpi? Pidän ensinnäkin siitä, miltä kiipeilyliikkeet tuntuvat kehossa. Tämän lisäksi kiipeily on kuin hetki elämää aidoimmillaan: maailmassa monet asiat, ja melkeinpä koko maailma, on viritetty niin, että kaikki asiat ovat riskittömiä siinä mielessä, että toiminnan lopputulos on tiedossa ennen kuin mitään on edes aloitettu tekemään. Kaiken pitää olla ennustettavaa ja hallittavissa. Tämä ei vain mielestäni ole elämää, vaan pelkkää kuollutta toimintaa. Kiipeilyssäkin on oma ennakoiva, valmisteleva puolensa - nimittäin riskienhallinta. Se lähinnä mahdollistaa tavalliselle ihmiselle sen hetken, jossa mikään ei ole ennakoitavissa, vaan tapahtumiin vastataan intuitiolla, päätökset tehdään tunteella, ja palaute on välitöntä. Elämää siis aidoimmillaan, juuri sellaisena kuin se kuuluu kokea.

Näiden hetkien takia kiipeän.


Kaikki on taas hyvin, voimaa tosin on edellen enemmän kuin järkeä. Notkeuskin on näemmä nyt samaa luokkaa voiman kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti