Blogissa on ollut aika hiljaista, mutta niin on kiipeilyrintamallakin. Päätin etten rupea väkisin vääntämään tikusta asiaa, vaan kirjoitan kun on jotain sanottavaa. Ja kiipeilyblogiin on aika vähän mieltä kirjoittaa jos ei kiipeile ;) Nyt, kun teen paluuta kiipeilyn pariin, nousee pari asiaa esiin joita oon miettinyt aika lailla.
Eka juttu on luottamus, ja kirjoitankin siitä tällä kerralla. Kiipeilyssä ei välttämättä ole toista yhtä tärkeää yksittäistä juttua, joka olis yhtä tärkeä kuin luottamus. Ilman sitä ei touhusta tule mitään, ei siis yhtään mitään. Kaikkein ensimmäisenä varmasti kaikille tulee mieleen luottamus kiipeilykaveriin. Tää on siinä mielessä mielenkiintoinen henkilökemiajuttu, että itse henkilökohtaisesti luotan vain aivan kouralliseen ei-kiipeileviä kavereitani yhtä paljon kuin omiin kiipeilykavereihini. Köysikiipeilyssä, niin sisällä kuin ulkonakin, oma henki on joka kerralla sen toisen käsissä. Boulderoinnissa kaverin rooli ei ole niin korostettu, mutta kaks spottaajaa luo kummallisesti turvallista tunnetta korkeilla reiteillä siitä huolimatta. Asetelma pelaa tietenkin myös toiseen suuntaan: mä en koskaan voisi antaa varmistajan tai spottaajan tehtävää henkilölle, josta mä en vaikka pidä, tai joka epäilyttää mua jollain tasolla. Varmasti aika moni ajattelee näin, vaikkakin tiedostamattaan. Tää on oikeastaan todella itsestäänselvä juttu, mutta toi asian tiedostaminen onkin tässä homman juju. Kun tiedostaa milloin ja miks luottamusta tarvitsee, on paljon helpompi tehdä oikeita valintoja oman kiipeilyn suhteen. Luottamus kaveriin korostuu erityisesti silloin, kun työstetään putoamiseen liittyviä asioita. Epäluotettavan tyypin kanssa hommasta ei tule mitään ja omat pelot putoamiseen liittyen saattavat jopa pahentua. Luotettavan kaverin kanssa puolestaan asetelma on turvallisempi, kun tietää että kaveri tekee todellakin kaikkensa sun eteen.
Omalle kohdalle on osunut toinen luottamusasia: luottamus omaan kroppaan. Tää tulee esiin korostetusti loukkaantumisten jälkeen, mutta voisin kuvitella että joidenkin muiden traumaattisten tapahtumien jälkeen voi tulla samaa rataa kulkevia ajatuksia. Olen käynyt nyt muutaman kerran kokeilemassa jalkojen kestävyyttä keivillä, ja sain ekalla kerralla todella kovan oppitunnin siitä mitä kiipeäminen on kun ei uskalla luottaa omaan kroppaansa. Reitit, joilla aikasemmin ei oikein jaksanut edes lämmitellä tuotti suurta tuskaa, mikään ei kulkenut ja fiilis oli aika apea kiipeilyä ajatellen. Toisaalta, ei mulla toisaalta mitään suuria odotuksiakaan ollut, hommaa kun rajoitti lisäksi se, etten halunnut myöskään tippua kauhean korkealta. Eli luottamuspulan vuoksi pystyi kiipeämään suurin piirtein puoliteholla ja puolikkaita reittejä. Se laittoi miettimään, että mitä jos en koskaan pystyisikään enää kiipeämään tätä kovempaa, pitäisinkö lajista edelleen? Vastaus on kyllä, kunhan vois vain luottaa siihen että paikat kestää. Pelon kanssa vain ei voi kiivetä. Luottamuksen uudelleenrakentaminen omaan kehoon on siis nyt aivan välttämätöntä. Kolmen kiipeilykerran jälkeen täytyy sanoa, että se luottamus kyllä rakentuu, mutta se vaatii työtä.
Jos sitten vielä mietitään missä muualla luottamusta tarvitaan kiipeilyssä, niin yks isoista on omat taidot. Realistinen kuva omista taidoista ja luottamus niihin on ehkä yks suurimmista turvallisuutta luovista tekijöistä kiipeilyssä. Siihen on sidoksissa se, ettei pää spragaa pahassa paikassa, vaan näkemys kokonaistilanteesta ja luottamus omiin taitoihin säilyy. Suurimman kokoluokan esimerkki tästä on Alex Honnoldin kuumotukset keskellä Half Domen soolonousua. Ehkä kyseessä ei ollut niin kuolemanvakava tilanne kuin mitä videolta saatiin ymmärtää, koska jos Alexilla olis mennyt plasmat todella kunnolla sekaisin, kuvausryhmän köydellähän se olis sieltä viety pois. Eli todellista kuolemanvaaraa siellä tasanteella seistessä ei ollut, mutta todella suuret pisteet Alexille päätöksestä jatkaa (olisin antanyt ehkä vielä isommat pisteet keskeyttämisestä, mutta siitä tarinasta me ei ehkä oltais kuultu lainkaan).
Omalla kohdalla samantyyppinen tilanne sattui joku vuosi takaperin Nuuksiossa/Solvallassa, liidatessani Jäger Meisteriä. Reitillä on muistaakseni kolme pulttia ja viimeisen pultin jälkeen yläankkurille on matkaa noin 5 metriä, eli sen verran että siitä pannuttaa lähelle maata tai alla olevalle hyllylle. Tai siltä se ainakin tuntui: johonkin tullaan osumaan ja pahasti jos täältä tippuu. Vaikka se yläosa on tosi helppoa kiipeilyä, ehkä greidiltään max 4:sta, niin kun ihan puun takaa joutuu kiipeämään noin kovaa run-outtia, se laittaa sydämen tykyttämään ja ajatukset tonttiin tipahtamisesta käy mielessä. Ilmeisesti reittiin oli ajateltu laitettavan yks iso camu vikan pultin jälkeen turvaamaan menoa ankkurille. Siitä tietämättömänä kiipesin menemän, kunnes tuli kohta jossa kroppa vaan pysähtyi. Alaspäin meno ei tuntunut vaihtoehdolta, ja jatkaminenkin hullunrohkealta. Mietin siinä sitten muutamia pitkiä sekunteja elämääni, harrastuksiani, juuri syntynyttä poikaani ja motivaatiotani kiivetä ylipäätään. Mietinnän jälkeen alas kiipeäminen ei edelleenkään tuntunut vaihtoehdolta, joten päätin etten tipahda vaikka mikä tulisi ja menin toppiin. Laskeuduttuani päätin myös, etten koskaan enää tee mitään vastaavaa. Sama homma toistui myöhemmin Rollareilla Sianlihan orjissa, mutta se ei ollut läheskään niin paha tai pelottava tilanne. Tässä tarinassa on vielä yks pointti johon palaan vähän myöhemmin. Käytännön tason opetuksena on se, että kaikki reitin arviointiin, tippumiseen yms liittyvät jutut tehdään ennen reitille lähtöä eikä vasta seinällä kun happo painaa käsiä ja alla olevaa maastoa tai edellistä pultin paikkaa ei oikein enää muista. Oikeastaan Arno Ilgner käy noi asiat läpi kirjoissaan niin hyvin, etten silkasta kunnioituksesta viitsi tehdä mitään halpaa rip-offia, vaan tyydyn suosittelemaan ko. kirjoja hyvin lämpimästi.
Viimeinen luottamusaspekti, jonka on vielä käsittelemättä, on luottamus välineisiin, varmistuksiin, kirjoihin ja muihin auktoriteetteihin. Luottamus parhaimmillaan on valveutunutta, harkittua toimintaa, eikä sokeaa luottamusta tai uskoa johonkin. Kiipeilyssä tää tarkoittaa sitä, että pystyy arvioimaan jonkin asian turvallisuuden ja sen jälkeen on vapaa tekemään tietoisen päätöksen asian suhteen: luottaako vaiko ei, ovat riskit sellaisia, että ne voi itse hyväksyä. Kiipeilykaverin suhteen se tehdään aika intuitiivisesti henkilökemiapohjalta, mutta itseensä luottamuksen saaminen vaatii jo ehkä enemmän herkkyyttä. Tavaroihin ja esineisiin luottaminen vaatii lähinnä kokemusta ja niiden käyttöhistorian tuntemista. Sokea luotto auktoriteetteihin (kanssakiipeilijöihin, kirjoihin yms) saattaa johtaa aikaisemmin mainitun kaltaisiin pelkotiloihin keskellä seinää. Luottaessaan sokeasti myös johonkin turvallisuusasioissa, luovuttaa vallan päättää omasta turvallisuudestaan jollekin toiselle, joskus tuntemattomallekin taholle. Sen toisen tahon käsitys turvallisuudesta voi olla hyvinkin jotain muuta kuin mihin on itse tottunut. Mun omissa esimerkeissä mä tein siis oman kokemattomuuteni pohjalta tiettyjä oletuksia ja luotin sokeasti oletuksiini ja auktoriteettiin: oletin, että kaikki ulkoreitit on pultattu niin, että niissä syntyy samantyyppinen turvallisuudentunne kuin sisäseinillä. Tämän mä päättelin siitä, että reitti löytyi SKILin topokirjasta (mun keissin auktoriteetti). Sokea luottamus sitten johti siihen, että luovuin samalla vallastani arvioida reitin turvallisuutta itse ja tehdä tietoisesti päätös kiipeämään lähtemisestä. Sitten kun mun oma mukavuusalue ylittyi, eli oletetun turvallisuuden ja todellisuuden välille tuli riittävän suuri ero, päädyttiin esimerkin tilanteeseen.
Luottamus on siis välttämättömyys kiipeillessä. Sokea luottamus ei vain ole koskaan hyvä asia. Psykologisesti se on helppoa kun joku muu kantaa vastuun sun turvallisuudesta. Ongelmatilanteissa se joku muu ei yleensä vaan ilmaannu paikalle kantamaan lisävastuuta.
