Tämä on tarina loukkaantumisista
Koko viisivuotisen kiipeilyurani ajan, eli vuoden 2011 alkuun saakka, olen pystynyt harrastamaan loukkaantumatta. Joitain pieniä juttuja on ollut, muttei mitään minkä vuoksi olisi joutunut ihmeemmin edes hidastamaan tahtia. Tämän vuoden (2011) alussa olin elämäni kovimmassa kunnossa, varustettuna superkestävillä jänteillä, ja riittävällä määräällä järkeä, että osasin rajoittaa riskini niin ettei loukkaantumisia pitäisi tulla.
Tammikuun lopussa todennäköisyys vain kasvoi ilmeisesti liian suureksi, ja minulle kävi jotain jonka piti tapahtua vain muille: loukkaannuin niin, että jouduin täydelliselle tauolle kiipeilystä. Vasemman nilkkani ulkosyrjästä liikahti jänne sille kuulumattomaan paikkaan voimakkaan napsahduksen säestämänä. Alkuun en ymmärtänyt mitä tapahtui: jalkaan kuitenkin laitettiin kylmää, koipi pystyyn ja vamma-alueelle puristusta. Vähän ajan päästä jänne liikkui edelleen fibulan alta sen päälle (fibula = nilkassa oleva patin muotoinen luu), eli kohtaan johon se ei todellakaan kuulu. Kotiin päästyäni varasin ajan suoraan ortopedille, koska intuitiivisesti tiesin, että jotain oli oikeasti vialla. Nettidiagnoosi illalla tuotti tulokseksi, että minua saattoi vaivata peroneusjänteen subluksaatio tai dislokaatio. Tässä kuvaus tilanteesta englanniksi.
Ortopedi vahvisti diagnoosini ja antoi hoitovaihtoehdoiksi konservatiivisen hoidon tai leikkauksen. Leikkaus on aina jotenkin sellainen vaihtoehto, mitä ei mielellään kuulisi, mutta johon olin jollain tasolla kuitenkin jo valmistautunut. Konservatiivisen hoidon miinuspuolena oli, että paranemisaika on sama, ja vamman uusiutumismahdollisuus hipoi 90%:a, jos siis meinasin jatkaa kiipeilyä. Valinta oli toisin sanoen helppo, koska leikkauksen jäljiltä kuntouduttuani pystyisin varmuudella jatkamaan harrastustani. Ajatus pakollisesta tauosta sopi myös yleiseen elämäntilanteeseeni, eli meneminen leikkaukseen ei loppujen lopuksi tuntunut yhtään pöllömmältä vaihtoehdolta.
Eräänä helmikuun alun päivänä sitten heräsin nukutuksesta vasen jalkani siteisiin peitettynä. Se oli siis tehty, ja nyt alkaisi toipuminen. Kuntoutin itseäni lähes vimmaisesti, omistautuen sille täysin. Kaikki mitä tein, tähtäsi nopeaan kuntoutumiseen, ravitsemuksesta lähtien. Halusin päästä vain nopeasti takaisin kiipeilykuntoon. Viimeisessä kontrollissa jopa todettiin, että olin tosiaan kuntoutunut erittäin nopeasti. Samassa yhteydessä yritin selvitellä, että mikähän vammani oli aiheuttanut, mutta mitään selkeää syytä sille ei löytynyt tai sitä ei muistettu enää. Leikkaamatonta, oikeaa jalkaa tarkasteltaessa ortopedin kommentti oli, että kyllähän se jänne aika pinnassa kulkee, ja ehkä se on vain rasituksesta ja osittain vanhuuttaan lähtenyt liikkeelle. Joka tapauksessa tästä alkoi sitten siirtymävaihe, jossa kuntoutin jalkaani jatkuvasti kuormaa lisäten ja samaan aikaan pidin yllä näppivoimani otelaudalla. Ekat hyvin varovaiset kiipeilyt tein noin 2,5 kk leikkauksesta, ja rupesin hitaasti lisäämään määriä. Alkuun yksi kiipeilykerta viikkoon, sitten kaksi, ja lopulta toukokuun alussa kolmeen kertaan viikossa. Olin palannut!
Toukokuun alussa olin pääsin kunnolla sisäboulderoinnin makuun taas, kun koin voivani tippua jo jalalle suht luottavaisin mielin. Yritin totuttaa jalkaa aina suurempiin ja suurempiin kuormiin. Kantapäähuukkauksetkin tuntuivat jo aika hyvältä, vaikka ihan täysin painoaan niiden varaan ei vielä uskaltanutkaan laittaa. Yhtenä osatekijänä vammautumiselleni pidin itse liian pitkää sessiota. Yritinkin tietoisesti pitää kiipeilymäärät per sessio pieninä, ja hoitaa loppujäähdyttelyt vielä asiallisesti.
Päätin siis eräänäkin torstai-illan sessiona lopetella hyvissä ajoin, ennen kuin väsähdän, ja jäähdyttelyreitiksi valitsin yhden helpohkon istumalähtöreitin, jossa oli kruksi juuri lähdössä. Neljännellä yrityksellä tapahtui jotain, mitä ei olisi koskaan voinut kuvitella tapahtuvan: nousua (oikean) jalan päälle säesti voimakas paukahdus ja voiman katoaminen. Ei kipua, ei mitään. Vain äärimmilleen venytetyn sekunnin kestänyt tyhjä, mutta epäuskoinen fiilis, jonka jälkeen tajuntaan jysähti, että toinenkin nilkkani oli hajonnut. Ja sitten alkoi kiroilu. En tiedä mikä oli pahinta: pettymys, järkytys uudesta loukkaantumisesta, tai kenties tieto siitä kuinka raskasta taas kaikki tulisi olemaan seuraavan parin kuukauden ajan. Tunne oli sanoinkuvaamaton, yhdistelmä surua, lannistumista, pahaa oloa ja raivoa. Hetken tuuletuttuani, raahauduin kotiin ja varasin ajan ortopedille.
Aikaa varatessani, vaihdoin hetken mielijohteesta toiseen ortopediin, joka oli minulle muusta yhteydestä entuudestaan tuttu. Ehkä osatekijänä oli se, etten oikein saanut mitään yhteyttä vasenta jalkaani hoitaneeseen henkilöön; en henkistä, enkä keskusteluyhteyttä. Menin vastaanotolle hyvin vahva veikkaus diagnoosistani, joka yllättäen osui oikeaan. Leikkaukseen meno oli siinä mielessä lohdullisempaa, että hoitohenkilökunta muisti minut ja minä heidät, vamma oli tuttu ja samoin kuntoutuskin. Laiha lohtu sinänsä, mutta kuitenkin. Oikea nilkkani leikattiin puudutuksella, ja kun verhot lopulta laskeutuivat, näin taas tutun sidepallon, nyt vain oikean jalkani peitossa. Tiedustelin leikkauksen jälkeen, miltä nilkkani oli näyttänyt, eli että mitä siellä oikeastaan olikaan ollut vialla. Kuulemma oli vaikea paikallistaa, mitä minulla itse asiassa oli hajonnut kun jänne oli päässyt liikkeelle. Kaikki oli kuulemma jo niin pielessä alunperinkin, että nilkan ei olisi pitänyt kestää edes tänne asti: jänneuraa ei ollut, jannettä uraan painava tukiside (retinakulum) oli löysä, eikä ollut kiinni luussa kuin päistään. Edellilnen kuvaus saattaa selittää myös miksei vasemman nilkkani leikanneelle lääkärille jäänyt mitään erikoista mieleen, koska mitään varsinaista traumaa ei ollut aiheutunut. Minun kohdallani tämä seuraava loukkaantuminen olikin ollut vain ajan kysymys.
Nyt tätä kirjoittaessani leikkauksesta on kaksi viikkoa, ja tällä kertaa otan homman iisisti. En jaksa enää satsata kaikkia voimiani kuntoutumiseen, paranen kun paranen. Minulla ei siis tällä kertaa ole kauheaa kiirettä: mielummin nautin nyt jokaisesta hetkestä kuin odotan viikkoja sitä hetkeä, jolloin voin taas kiivetä. Viimeksi odotusta nimittäin ei palkittu, joten en lähde nyt sen toivossa satsaamaan kaikkea paranemisen optimointiin. En päätynyt ajattelemaan näin pettymyksestä, vaan ihan puhtaan tajuamisen kautta. Panostan mieluiten tähän hetkeen, en menneeseen, enkä tulevaan. Elimistö kyllä hoitaa tehtävänsä, enkä aio käyttää kaikkea henkistä energiaani siihen, että olisin päivää tai paria nopeammin kunnossa. Mielummin käytän ne voimat tekemällä nyt jotain, mistä pidän. Asenteessani siis on jokin muttunut, mutta mikä?
Tiedän, että loukkaantumisia voi sattua, vaikka pitäisi itsestään kuinka hyvää huolta tahansa. Mikään määrä keskittymistä, ennalta ehkäisevää treeniä, lämmittelyä tai venyttelyä ei takaa ettet loukkaantuisi koskaan. Tiedän nyt myös, ettei kumpikaan loukkaantumiseni johtunut kiipeilystä, enkä syytä niistä itseäni enää edes osittain. Itse asiassa tarkistin nilkat molemmilta vanhemmiltani, kun he olivat auttamassa minua leikkauksen jälkeisenä päivänä. Isältäni löytykin kaksi varsin tutunnäköistä nilkkaa, kummassakin peroneusjänne kulki lähes identtisellä tavalla pinnassa kuin minulla aiemmin. Vaikuttaakin siis siltä, että kyseessä oli perinnöllinen piirre, joka ei vain kestänyt kovan urheilun rasituksia (olen lisäksi tietääkseni ainoa kiipeilijä, jolle on dokumentoitu ko. vamma - joku korjatkoon jos tietää muitakin).
Suurin opetus itselleni näistä on ollut, että elämä on perusluonteeltaan arvaamatonta: tapahtumia ja sattumia heitellään ihmisen päälle miten sattuu. Ainoa asia, mihin itse voi vaikuttaa on oma suhtautuminen ja reagointi näihin asioihin. Tapahtumia tai niiden tuloa ei voi hallita, mutta omaan suhtautumiseensa voi vaikuttaa. Ja kenties se onkin yksi ihmistä määrittelevä tekijä. Odotan siis tällä kertaa rauhassa ja nautin leppoisista päivistä, tietäen että se mukava päivä, jolloin pääsen taas kiipeilyn pariin, koittaa vielä joskus.
